Kuulumisia

Tämä blogi on elänyt hetken aikaa hiljaiseloa, mutta mää täällä maailmalla kuitenkaan en. 

Yritän raapustaa nyt hiukkasen kuulumisia täältä kenguruiden maasta etenkin sulle Räpä, joka herätit mut todellisuuteen siitä, että oon ollut viime päivinä vähän huono pitämään yhteyttä sinne Suomen päähän. Se ei suinkaan tarkoita sitä, ettenkö ajattelisi teitä kaikkia lähes päivittäin. <3

Täällä on ollut tosi lämmintä; noin kolmeekymmentä astetta joka päivä ja vähän ukkosmyrskyjä siinä sivussa. Myrskyihin en varmaan totu täällä ikinä. Ukkonen jytisee ainakin puolet kovempaa kun Suomessa ja vesimääräkin on aivan tolkutonta. Auton ratista jos itseni löydän ukkosmyterillä ja mun pieni koslani meinaa jäädä veden peittoon vauhdin hiljentyessä viiteenkymppiin, niin meinaa siinä tippa linssiin tulla, kun pelottaa ajaa niin perkuleesti. Nojoo, hiki valuu tosiaan joka päivä otsalta kuumuuden, kotitöiden, lasten kanssa touhuamisen ja juoksulenkkien takia. Vesipullo kulkee mun mukana jokapaikkaan. Välillä hetkellisesti toivoisin pääseväni könöttään pakkaseen ja kiroamaan Suomen kylmyyttä ja pimeyttä, mutta kyllä mää tästä lämmöstä vaan pääasiassa nautin. Hellekoltut ja farkkusortsit ovat olleet kovassa käytössä. Rusketusrajojakin alkaa vähitellen löytymään, enkä oo itteeni päässyt kovin pahasti polttamaan. Täällä toi aurinko kyllä pienessäkin ajassa saa ihon kärtsäämään, jollei laita tarpeeksi rasvaa.

Ja vitsi mä oon innoissani siitä, että mun juoksuharrastus on päässyt täällä hyvään vauhtiin. Kilometrejä on karttunut mittariin jo toistasataa ja lisää on tulossa! Samoja lenkkejä mää tässä lähiympäristössä kipittelen päivästä toiseen, mutta ei näihin maisemiin vaan äkkiä kyllästy. 

Oon monesti ylistänyt täällä mun hyvää vastustuskykyä, mutta tottakai sitä pitää vähän kuumeilla ja potea kurkkukipua, kun on viikonlopuksi reissusuunnitelmia. Oltiin tosiaan viime viikonloppuna Noosassa parin päivän reissussa Tiian, Justinen ja Linnin kanssa. Lauantaina lähdettiin aamusta ajelemaan ja vähän ennen Noosaa pysähdyttiin Eumundiin markkinoille, kun mun hostmum niitä suositteli. Ne olikin isot markkinat! Siellä oli kaikkea ihanaa hypisteltävää. Oli vaatteita, koruja, laukkuja ja kaikenmoisia hienoja käsintehtyjä tilpehöörejä, tuoreita hedelmiä ja vihanneksia sekä kivoja ruokamestoja. Mun matkaan tarttui pari söpöä rannekorua. Eihän me ehditty edes kiertää niitä kaikkia kojuja, mutta sinne yritän vielä ehtiä uudestaan käymään ilman päänsärkyä ja huonoa oloa. 

Markkinoiden jälkeen suunnattiin Noosaan metsästämään meidän hostelleja. Mulla ja Tiialla oli eri hostelli, kun toisilla tytöillä. Oli kyllä ihanaa, kun pääsi pitkästä aikaa höpisemään suomen kielellä ja voi Tiia parkaa, kun joutui mun juttujani ja elämänkertaani kuuntelemaan :) En malta odottaa, että päästään vielä yhdessä katsastamaan Melbourne uutena vuotena! 

Mä olin suunnitellut juoksulenkkejä ja surffailua sun muuta meidän päänmenoksi Noosassa, mutta loppupeleissä en jaksanut muuta, kun löhötä rannalla ja vähän käydä meressä uiskentelemassa. Jokatapauksessa, oli siinäkin ihan tarpeeksi. Saipahan rentoutua ja parannella itteensä merimaisemissa, ottaa päiväunia rannalla ja syödä mielinmäärin jäätelöä kurkkukipuun sekä illallistaa kivassa ravintolassa. En kyllä tainnut olla mitään mahtavinta matkaseuraa, koska olin välillä aika poikki ja kärttynen. Nää kuvat ei siis kerro koko totuutta!

Sunnuntaina vietettiin Suomen itsenäisyyspäivää. En ollut tänä vuonna vahtaamassa telkusta linnan juhlia ja arvostelemassa pukuja, enkä syömässä juuri uunista tulleita joulutorttuja. No, laulettiin me Tiian kanssa kuitenkin Maamme-laulua, kuunneltiin Finlandia-hymniä, Robinia ja Haloo Helsinkiä. Sushia suunniteltiin syövämme itsenäisyyspäivän ateriaksi, mutta loppupeleissä mukaan tarttui marketista nopeeta höttöruokaa herkkujen kera, kun sushipaikka oli kiinni.

Itsenäisyyspäivä on juhlan paikka aina myös ihanalle ystävälleni Nykelle, joka viettää samana päivänä synttäreitään. Onneksi meidän yhteinen tuttumme Kaija Koo piti sille seuraa munkin edestä tänä vuonna. Ja parin kuukauden päästä saadaan sitten juhlistaa sitä yhtä lisäryppyä sekä ystävänpäivää yhdessä, kun se kurvaa pariksi viikoksi moikkaamaan mua ja kenguruita tänne Ausseihin. En malta odottaa! Mä lasken jo päiviä siihen, että saan rutistaa sitä näiden kuukausien edestä. 

Mä oon viime päivinä vähän kelaillut myös Suomeen paluuta, mutta en ole vielä päättänyt, koska palaisin. Toisinaan en haluaisi palata ollenkaan, mutta siellä on niin paljon rakkaita tyyppejä, että on se edes käymään tultava ;) Jokatapauksessa oon funtsinut, että palaisin Suomen kamaralle ennen kesäkuun alkua ja asettuisin vähän aloilleni ja tekisin jotain pikkutöitä ennen paluuta omiin hommiin kesäkuussa. Kaikki on kuitenkin vielä auki, kun mun mieleni vaihtuu vähän liian usein. 

Hostperheen kanssa kaikki on sujunut hyvin ja lapsien kanssa kyllä synkkaa hienosti. Meillä on tosi kivaa yhdessä ja mä tykkään niistä kovasti. Okei, välillä oon väsynyt ja välillä lapset on väsyneitä, mutta sitä tää elämä vaan on; on hyviä ja huonoja päiviä. Pääsin yhtenä viikonloppuna perheen mukaan Gold Coastille. Meillä oli hulppea hotellihuone 23. kerroksessa ja näkymät merelle oli tosi upeat.  Mä olin lastenvahtina yhden päivän, mutta toisena päivänä kävin juoksemassa aamusta kymmenen kilometriä rantaviivaa, makoilin rannalla koko päivän ja kävin lounastamassa hyvässä italialaisessa ravintolassa. Niin ja pääsin ottamaan muutamat löylytkin, koska hotellissa oli sauna sekä lillumaan kattoterassilla olevassa uima-altaassa auringonlaskun aikaan. Ai vitsi, se oli täydellistä. Mukavaa vaihtelua arkeen :) 

Täällä Ausseissa on joulutohinat jo täydessä käynnissä. Maanantaina mua odotti alakerrassa koristeltu joulukuusi (muovinen tietenkin) ja pari pientä iloista lasta tonttupuvuissa. Täällä on myös kodeissa paljon jouluvaloja ja joillakin mennyt ihan överiksikin toi koristelu; on vilkkuvia ja erivärisiä valoja sekä tonttuja, joulupukkeja ja poroja valojen kera talojen seinät ja pihat pullollaan. Eipähän jää epäselväksi, että joulu on tulossa. Mää oon jouluihminen joo, mutta rajansa kaikella. 

Ainiin! Tänään me vietettiin Orianin kindyssä joulujuhlia ja mä näin elämäni ensimmäistä kertaa joulupukin kulkevan varvasläpsyissä. Lisäksi se saapui lapsia moikkaamaan poliisiauton kyydissä, koska oli hukannut poronsa. Maassa maan tavalla.

Oon mää tässä joulufiilistä vähän yrittänyt kerätä, vaikkei sään puolesta siltä tunnukaan. (Enpä tiedä, onko kovin jouluinen sää siellä kotopuolessakaan.) Tein nimittäin alkuviikosta pipareita ja lauantaina suuntaan joulumarkkinoille Brisbanen keskustaan. Joululaulujakin oon hoilaillut tottakai. Mä vietän todennäköisesti joulua täällä hostperheen kanssa ja nään mun ystäviä. Koti-ikävä varmaankin jossain kohtaa iskee, mutta kunhan pitää ittensä kiireisenä, niin ei tule liikaa ikävöityä. Olin viime joulunkin pois Suomesta, joten eiköhän tämäkin joulu ohi hujahda, vaikkei saakkaan olla oman perheen kanssa ja syödä jouluruokia niin, että maha ratkeaa. Ja jääpähän iskälle enemmän kinkkua.

Halauksia kaikille ja ihanaa joulun odotusta!

Ilon ja surun kyyneleitä

Mun viikonloppuni täyttyi ihanista uusista kokemuksista ja ystävistä, mutta myös surusta, pelosta ja järkytyksestä. Pariisin tapahtumat sai kyyneleet silmiin ja ajatukset sekaisin. Mun tutut siellä on onneksi kunnossa, mutta monet muut ihmiset ei. Maailmassa tapahtuu kokoajan niin hirveitä asioita ja täällä talsii jos jonkinmoisia hulluja ihmisiä, joille ihmishenki ei merkitse yhtään mitään. Ihmiset tappaa toisiaan ja sotii joka päivä. Kun tämmöisiä kamaluuksia tapahtuu jossain sulle rakkaassa ja tutussa paikassa, se koskettaa järjettömän paljon.  Mä toivon, että ihmiset pääsevät joskus siitä surusta yli ja pystyvät jatkamaan elämäänsä. Mä toivon, että maailmassa olisi rauha eikä tarvitsisi pelätä toisia ihmisiä. Mun ajatukset ovat olleet Pariisissa ja ihmisissä siellä, iskujen uhreissa ja koko tämän hullun maailman murheissa, mutta tämä kaikki potkii mua myös vielä enemmän nauttimaan joka hetkestä täällä Australiassa, joka hetkestä mun elämässä ja arvostamaan vieläkin enemmän läheisiä ihmisiä ympärilläni, koska huomisesta ei ikinä tiedä. Välitetään kaikki toisistamme. Pidetään toisistamme kiinni vieläkin tiukemmin etenkin näinä aikoina, kun maailma järkkyy. 

Kurjista asioista ajatuksia sai pois lauantaina Dayborossa järjestetty Rodeo ja sunnuntaina visiitti Spring Brook National Parkkiin. Meitä oli mukava neljän hengen poppoo Rodeota katselemassa. Tyypit siellä tosiaan kreisisti ratsasti härillä ja hevosilla! Kokemuspa sekin oli, mutta en välttämättä toista kertaa menisi. Alkuunsa sääkin meitä suosi, mutta loppujen lopuksi istuttiin ranskalaistytön kanssa mun sateenvarjon alla, kun vettä satoi saavista kaatamalla ja taivas salamoi. Minä ukkosen kammoajana olin vähän paniikissa, kun taas ranskalaistyttö innoissaan nautti luonnon näytelmästä.  Lopulta luovutettiin Rodeon katselu, kun sai jo rutistaa vettä pois vaatteista ja siirryttiin kaikki vielä yhdessä syömään dinneriä ja juomaan yömyssyt. 

Sunnuntaina mun herätyskello soittikin ennen seitsemää, koska oltiin sovittu samojen likkojen sekä yhden uuden saksalaistytön kanssa lähtö Spring Brook National Parkkiin. Ja voi että, mikä paratiisi se olikaan! Uskomattoman kaunista jokapuolella ja ihania vesiputoksia. Vuoristossa ajellessa tie oli välillä tosi kapeaa ja korkealla oltiin. Kyllä siinä pelkääjän paikalla sain välillä haukkoa henkeäni, kun saksalaistyttö kurvaili kaarallaan. Osa tytöistä kävi yhdessä putouksessa uimassakin, mutta minä jänishousuna tyydyin vaan istumaan kalliolla, napsimaan kuvia ja ihailemaan maisemia. Oli aivan uskomattoman hieno päivä! Mä nautin.

Maailman parhaalle isille

Tänään on iskä sun päivä, vaikka mun mielestä se onkin joka päivä. Joka päivä mä saan olla onnellinen siitä, että mulla on sut. Erityisesti tänään mä kuitenkin haluaisin olla siellä Suomessa sun kanssa. Olisin leiponut sulle sitä turkinpippurin makuista juustokakkua! 

Seuraavaksi mä haluan tuoda esille muutamia kivoja asioita, joista haluan sua kiittää. 
Sulle voi puhua kaikesta ja sä oot tukenut mua vaikeina hetkinä. Sä oot jaksanut kuunnella mun itkuja ja auttanut pääsemään yli sydänsuruista, vaikka ne on joskus ottanutkin oman aikansa. Sä oot antanut mulle hyviä eväitä elämää varten ja näyttänyt, että kaikkea ei voi saada sormia napsauttamalla. Kaiken lisäksi sä olet hauska tyyppi ja aina hömppä oma itsesi niissä kamalissa punaisissa maastokuvioisissa housuissasi. Mulla on hauskaa sun kanssa! Sä olet myös paljon jelppinyt mua autoasioissa ja oot saanut autoista viat katoamaan. Ja kun mä tyhmänä oon hoitanut raha-asiani holtittomasti, sä olet auttanut mua. 

Kun mä olin Pariisissa, sä tulit sinne mua mutsin kanssa katsomaan, vaikka et niin matkustelusta piittaakkaan. Ja kipusit mun kanssa Eiffel-torniin. Mä sain esitellä teille ihanaa Pariisia ja istuskella teidän kanssa lasillisilla tornin juurella. Niin, ja napisematta nukuit mun ja mutsin kanssa mun pienessä reilun kymmenen neliöisessä kodissani, vaikka ahdasta olikin. Ja muistaakseni sun piti joka aamu saada aamiaiseksi täytettyä patonkia, eikä niin hyviä patonkeja Suomesta saakkaan! Musta oli ihanaa, että te kävitte mua siellä katsomassa ja näitte palan mun elämää siellä.

Ja yhteisenä harrastuksenahan meillä on joka vuosi perinteiset pilkkikilpailut. Sä siellä vähän nolona kuuntelet mun tyhmiä juttujani ja kiljumisiani, jos satun saamaan kalan. Ja laitat siellä mulle madon koukkuun, kun en ite mukamas uskalla. Lisäksi mä joskus ahkerammin ja joskus vähemmän ahkerammin yritän auttaa sua kotikonnuilla puuhommissa, mutta en tiedä oonko enemmän apuna vai riesana. Haha.

Sun kanssa voi myös joskus riipaista kalsarikännit ja jos en saa seuraa lauantain rientoihin, niin sää oot kyllä heti lähdössä. Ja meidät voi bongata joskus naapurista karaokeakin laulamasta! Meikä loilottaa Haloo Helsingin Maailman toisella puolen ja sää vedät niitä Vihreitä niittyjä.

Sä olet ihan paras iskä! Sä olet mun supermies, jonka syliin voin hypätä vielä vähän isompanakin likkana ja kiukutella kuin pikkuinen lapsi. Vaikka me ei nähdäkään kovin usein, (varsinkaan tällä hetkellä), niin sä olet paljon mun ajatuksissa. Mä rakastan sua.

Hyvää isänpäivää!

Aika rientää

Hassua! Mä oon ollut täällä Australiassa tänään tasan 60 päivää, vaikka tuntuu, että juurihan mä tänne saavuin. Sen kunniaksi kävin shoppailemassa pullon punkkua juomakaupasta ☺️

Arki sujuu tosiaan jo luonnostaan ja oon päässyt päivärytmiin kiinni. Oon saanut kivoja kavereita ja kotiutunut tänne hyvin, kokenut hienoja juttuja eikä autoilijatkaan enää piippaa tööttiä, kun ajelen vasemmanpuoleista liikennettä ja opettelen reittejä paikasta a paikkaan b. Hiki valuu päästä joka päivä, kun lämpötilat vaan nousee, mutta Suomessa potemaani syysmasennusta ei ole tänä vuonna näkynyt. 

"Tervetuloa Australiaan, täällä on isoja hämähäkkejä ja ukkosmyrskyjä", totesi mun hostdad eilen. Tottahan tää onkin. Mä näin torstaina ensimmäistä kertaa täällä ollessani ison ja ällöttävän hämähäkin keittiön lavuaarissa. Onneks perheen äiti ehti varoittaa mua tästä ajoissa, joten sydänslaagin sijasta vaan kiljuin.  Niin, ja samana iltana ajelin tosi peloissani kotia kohti, kun oli säkkipimeää, ukkosti ja vettä satoi kuin esterin pepusta. Kesä on tulossa ja lämmintä piisaa, joka on ihanaa. Mutta nämä myrskyt on ihan kamalia täällä ja aiheuttaa mulle päänsärkyä. Huhhuh. 

Tänään mä istuin Redcliffen laguunilla ison kiven päällä miettimässä taaseen elämää. Mä mietin siinä merimaisemaa ihaillessani, kuinka pieni mä olenkaan tässä maailmassa ja tässä miljöössä. Kaikki on niin kaunista. Ja mulla on niin valtavan hyvä olla.

Elämää robottina

Mä oon aina ollut hirveä suorittaja ja stressaaja. Kaikki pitää tehdä täydellisesti ja poruhan siinä tulee, jos joku ei suju suunnitelmien mukaan. Muistan, kun yläasteella opettelin koulukirjat ulkoa, että saisin kymppejä kokeista ja yliopistossa kandin kirjoittamisen ohella vaadin itseäni noudattamaan juoksutreeniä maratonille, en osannut kieltäytyä ylimääräisistä työvuoroista ja muutto Pirkkalaankaan ei voinut odottaa siihen asti, kunnes kouluhommat olisi reilassa. Eihän siinä voinut kaikkea saada ja mun maraton jäi puolikkaaseen.

Mulla pitää kokoajan olla kaikennäköisiä projekteja päällä, enkä voi kuvitellakkaan, miltä mun elämä näyttäisi ilman näitä pieniä ja vähän isompiakin tehtäviä, joita listaan itelleni. Löytyykö kohtalon tovereita? Sorrun myös paljon aikatauluttamaan mun elämääni. Joskus olin ihan kalenterin orja, mutta siitä oon päässyt onneksi jo eroon. Arjen aikatauluttaminen ja suunnitteleminen, itsensä haastaminen ja täysillä tekeminen on toki hyväkin juttu, mutta jossain menee raja. Pitää oppia myös joustamaan ja antamaan itsellensä anteeksi. Ei aina ole pakko jaksaa tehdä kaikkea ja joskus vastaan tulee asioita, joita ei voi etukäteen edes suunnitella. Tässä mulla onkin vielä paljon harjoiteltavaa.

Ohjelmassa löhöilyä, koko päivä! 

Täällä ollessani oon sortunut myös hiukan haalimaan ohjelmaa mun arkeeni. Juoksutreenit on taas päällänsä, kirjoittelen tätä blogia, kerään itselleni enkuksi kirjallisuutta luettavaks omaa ammattia ja kielitaitoa ajatellen, suunnittelen reissuja ja yritän vääntää reseptikirjaakin itselleni muistoksi. Päiväkirjakin makaa lipaston laatikossa vielä aika tyhjillään ja jossain välissä pitää tehdä tilaa skypepuheluille Suomeen. Todellisuudessa oon kuitenkin aika poikki aina päivän päätteeksi, kun aamulla kello on soittanut ennen kuutta jumpalle tai lenkille ja sen jälkeen oon touhuillut lasten kanssa koko päivän. Kyllä siinä illalla uni maittaa jo ajoissa, joten kaikelle ei jää aikaa. Ja viikonloput tietenkin buukkailen mahdollisimman täyteen kaikkea ohjelmaa :)

Luulen olevani joskus robotti, joka pystyy tekemään kaikki hommat ja vielä yhtäaikaa niin työpaikalla, vapaa-ajalla ja näköjään vähän täällä Australiassakin. Mä oon täällä maailmalla ja teen jotain niinkin tyhmää, kun huokailen tyhjiä päiväkirjan sivuja! (Okei, tää oli nyt aika kärjistettyä.) Jokatapauksessa teen itselleni pienistä asioista suuria stressipeikkoja päähäni. Mä haluan oppia elämään ilman niitä peikkoja. Nauttia ohjelmantäyteisestä arjestani, mutta tehdä sen vaatimatta itseltäni liikoja. Relata ja elää enemmän hetkessä. Tehkää tekin niin! Se on helpommin sanottu kuin tehty, mutta yritetään edes. Täytyy tehdä asioita sillon, kun ne tuntuu hyvältä, eikä silloin, kun ne on kirjoitettu kalenteriin. Loppujen lopuksi arki rullaa eteenpäin ilman "tee sitä, tee tätä" listaa ja kaikki hoituu varmasti ajallaan, kun ei tuhlaa aikaa liikaa murehtimiseen ja kalenterin tuijotteluun. Ja onko se niin vakavaa, jos joku asia jää hoidettavaksi huomiselle tai vaikka ensi viikolle?

Tää on sitä hetkessä elämistä parhaimmillaan. 

29. lokakuuta

Mun pikkusiskoni Jatta juhli eilen synttäreitään. Olisin tarjonnut synttäriskumpat, mutta eiköhän me ne ehditä myöhemminkin juomaan. Kovasti se yrittää kiriä mua kiinni, vaan eipä taida saada. Mä oon aina vuoden edellä. Noh, mun mieli pysyy kuitenkin aina parikymppisenä, niin kuin mun mummillakin. Vaikka täytyy myöntää, että pientä ikäkriisin poikasta oli ilmassa viime elokuun kynnyksellä, kun 25 vuotta tuli mittariin.

Minä ja Jatta jokunen vuosi takaperin

Vastavalmistunut lastentarhanope ja sen isovanhemmat

Mun mummi tosiaan sanoo aina, ettei koe olevansa sen ikäinen, kuin mitä numerot kertovat. Eikä se kyllä olekaan! Tää supermummi käy mun kanssa shoppailemassa Vantaan Jumbossa ja hyvin pysyy perässä, vaikka keppiä joutuukin apuna käyttämään. Se tietää, mikä on milloinkin muodissa ja käy mun ikäisellä kampaajalla tukkaansa laittamassa. Se lakkailee sen kynsiä uusilla lakoilla ja sipaisee punaa huuliin juhliin mennessä. Lisäksi se osaa kokata hyvää ruokaa ja antaa viisaita neuvoja elämää varten. Mummi on myös yksi mun parhammista ystävistä. Sillä on aina aikaa kuunnella mua ja sen kanssa on helppoa puhua ihan mistä vaan. Ja vaikka olis mitä iloja tai suruja harteilla, niin se ymmärtää aina. Se on niin kultainen ja sillä on hirveen suuri sydän. En tiedä, miten niin pieneen ihmiseen mahtuukin niin suuri sydän. Yhteydenpito on tällä hetkellä vähäisempää tän etäisyyden takia, mutta onneks mummi ja pappa ovat jo siirtyneet nykyaikaan ja me voidaan olla yhteyksissä internetin välityksellä :) Ja jottei kehuminen nyt jää vaan mummiin, niin pappakin on mulle hirveen rakas ja ihan mahtava tyyppi! Välillä se kyllä kiukuttelee hölmöistä asioista (tää on sukuvika), mutta muuten on ollut vankkana tukena koko mun elämäni ajan.

Vitsit miten onnellinen mä oonkaan siitä, kun on niin paljon ihania ihmisiä elämässä. Oon varmaan todennut tän jo täällä blogissa aikaisemminkin :)

Nojoo, koska te ihanat ootte siellä Suomessa ja meikä täällä rapakon toisella puolella, niin mun on hommattava kavereita täältäkin. Aika tylsää olis yksin hengailla kokoajan! Suomiseuraan turvauduin alkuunsa tottakai ja aion turvautua vielä jatkossakin, mutta pikkuhiljaa oon rohkaistunut etsimään kavereita, joiden kanssa puhua myös sitä enkkua. Enkku tökkii vielä aika pahasti, mutta parempaan suuntaan ollaan menossa. Yhden ranskalaistytön kanssa oon nyt suunnittelemassa Gold Coastin reissua marraskuulle ja yhden saksalaistytön kanssa oon ystävystynyt ja nähnyt muutamia kertoja. Se asuu parinkymmenen kilometrin päässä musta eli aussimittakaavassa lähes naapurissa. Nyt lauantaina ollaan lähdössä Glass House Mountains National Parkiin vaeltamaan vuorille. Kelitkin näyttäis olevan sillon kohdillaan; mun sääkarttani näyttää plus 26. Kelpaa kyllä, sillä tää koko viikko on ollut vaan sadetta ja ukkosta. Alkuviikosta oli yöllä ihan kamala ukkosmyrsky ja mää nautin tästä luonnon näytelmästä päänsäryn vallassa, peitto korvissa, itku kurkussa ja musiikki korvanappuloissa täysillä.

"Life isn't about waiting for the storm to pass. It's about learning to dance in the rain."

Vivian Greene 

Ukkosmyrskyssä en kyllä varmasti koskaan opi tanssimaan. Mutta tää sitaatti on silti yksi mun lemppareita viitaten vähän erilaisiin myrskyihin.

Money money money, must be funny

Rahasta puhuminen saa mut välillä ihan stressin partaalle, kun alan ajattelemaan asioita liikaa. Mä luin yhtenä päivänä facebookista Jutta Gustafsbergin sivuilta hyvän lainauksen, joka meni näin: 

En ole koskaan ollut köyhä. 

Ainoastaan rahaton. 

Köyhyys on asenne, 

rahattomuus vain 

hetkellinen tilanne. 

Jussi Mäntylä

Mitä ajatuksia tämä teissä herättää? Tämä lainaus jotenkin kolahti muhun ja pisti ajattelemaan rahajuttuja taas uudelta kantilta. 

Mä juttelin iskän kanssa skypessä yhtenä päivänä ekaa kertaa täällä ollessani. Kerroin sille tästä edellisestä lainauksesta. Me puhuttiin siis rahasta ja mietittiin köyhyyttä ja rahattomuutta. Mietittiin, että ei me voida itteemme köyhiksi sanoa, mutta rahattomia toisinaan ollaan oltu. Tai voiko sanoa, että rahattomia edes, kun on oma koti ja ruokaa pöydässä? Iskä myös tokaisi, että onhan tota omaa maatakin mukavasti ja oma ranta, joten ei tässä vielä kovin syvillä vesillä seilata. Ehkä jokainen meistä määrittelee rahattomuuden omalla tasollansa. Mä koen olevani rahaton, jos mun pankkitili huutaa nollaa. Ei mun perhe ole koskaan setelimeressä rypenyt eikä mun lastentarhanopettajan palkalla tai varsinkaan nyt tällä taskurahalla täällä kuuhun lennetä, mutta en mä itteeni silti köyhäksi kuvailisi. Enkä tällä hetkellä ihan rahattomaksikaan. 

Joskus pennejä on joutunut laskemaan hyvinkin tarkkaan ja varsinkin opiskeluaikoina oli välillä tosi tiukkaa. Mä oon kuitenkin täysi-ikäisestä lähtien pärjänny omillani ja saanut itteni elätettyä muullakin kun makaronilla. Se on vaatinut opintolainaa ja töitä opiskelujen ohella, mutta sillä tavalla oon saanut asua itsekseni vuokra-asunnossa, pystynyt maksamaan salijäsenyyttä, maksanut auton vakuutuksia ja tuhlannut rahoja hömpötyksiinkin. Sinä keväänä, kun mä valmistuin, oli kandin kirjottamisessa ja töiden tekemisessä sovittelemista ja tunnit meinasi jo vuorokaudesta loppua, mutta kumpikin oli hoidettava ja niin mä teinkin..muutamasta itkuraivopotku-kohtauksesta huolimatta. 

Mun lapsuudessa me ei tehty ulkomaanmatkoja perheen kesken tai saatu uusia tavaroita mielinmäärin. Ei meitä kyyditty uusilla autoilla harrastuksiin, vaan vanhoilla autonromuilla on eteenpäin menty. Iskä vaihtoi aina toiseen romuun, kun ei enää saanut vanhaa korjattua. En mä olis kaivannutkaan mitään semmosta niin ylellisyyttä. Tai en mä tiedä. Jos olisin kasvanut semmoseen niin varmaan kaipaisinkin. Mä opin siihen, että kaikkea ei tuoda sun nenän eteen kultaisella lautasella, vaan on myös itse kannettava kortensa kekoon.  Oon onnellinen, että porukat antoi meille mahdollisuuden harrastaa liikuntaa ja musiikkia. Jos ne olis olleet ihan rahattomia niin mä olisin varmaan jäänyt paitsi omasta viulusta, synttärijuhlien järjestelyistä ja reissailuista Suomessa. Oon onnellinen, että meillä on ollut katto pään päällä ja valtavasti tilaa leikkiä omassa kotipihassa ja kotileikissä ajaa leikisti autolla kauppaan niillä vanhoilla autonromuilla, jotka ei oo enää eteenpäin kulkeneet.

Oon kirjoittanut tätä postausta monta päivää ja aattelin jo pyyhkiä koko tekstin pois, ettei tulis vaan väärinymmärryksiä. Eilen avauduin vielä tästä aiheesta mun hostäidille, joka kertoi kaveristaan, jolla on kaksi lasta. Tällä äidillä ei ole koskaan kuulemma rahaa, mutta kuitenkin hän käy fiksailemassa itseään kauneushoitolassa ja suihkurusketus on otettava parin viikon välein. Ehkä se ydin oli juuri tässä. Voiko tämä äiti kuvailla itseään rahattomaksi? Toisilla valinnoilla mun mielestä ainakaan ei.

Mä ajelin muutama vuosi takaperin vanhalla Escortilla, mutta hyvin se kulki ja ihan itse omilla roposilla ostin! Mun ystäviä aina nauratti, kun mä kaahasin kampuselle eskolla ja nousin autosta Longchampin laukkuni kanssa. Kyllä, mä oon tuhlannut rahojani välillä vähemmän harkiten johonkin semmoseen, mikä saa mut hetkellisesti paremmalle fiilikselle. Jokainen käyttää siis rahansa mihin tahtoo ja onpa mullakin nyt hyppysissäni iPhone, vaikka halvemmallakin olisin hyvän puhelimen saanut. Mutta onpa toi laukku ja puhelin semmosia ostoksia, joita varjelen, kun kukkaa kämmenellä ja jostain muusta joutuu niiden takia tinkimään, koska kaikkea ei voi saada. On joitain asioista, mistä mä oon valmis maksamaan vähän enemmän, mutta toisista taas vähemmän. En usko, että raha tekee ihmistä onnelliseksi, mutta sillä saa ostettua erilaisia asioita ja sen avulla elämä voi olla mukavampaa. Enpä mäkään täällä Ausseissa olisi kokemassa ihania asioita ilman rahaa. Lentolippuihin pistin ison summan euroja ja nyt lapsia hoitamalla hommaan lisää. Shoppailut yritän jättää minimiin ja käyttää rahaa juuri enemmänkin tän kaiken kokemiseen ja näkemiseen, kun materiaan, jota saan Suomestakin.

Eräs mun nimeltämainitsematon sukulaiseni aina pikkuhiprakassa levittelee käsiään ja kertoo, että kyllä rahaa on. Vaikkei sitä niin mielinmäärin oikeasti olisikaan. On rahaa ostaa parille kaverille muutama kossuvissy, mutta seuraavana päivänä lompakko huutaa tyhjyyttään eikä olekkaan rahaa ostaa kunnon ruokaa. Toinen taas jättää laskuja maksamatta sen takia, että saisi ostettua sitä ruokaa.

No, jokainen tehköön omat valintansa rahojensa suhteen.

Rakkaudesta ruokaan

Ja ruoanlaittoon. 

Mä oon aina tykännyt häärätä keittiössä; laittaa ruokaa ja leipoa herkkuja. Paremmin oon onnistunut tossa jälkimmäisessä ja niiden herkkujen syöminenkin on ollut ihan mukavaa puuhaa :) Kamalan sotkun oon aina saanut aikaan ja vaatimuksena mun seuraavaan kotiin Suomessa onkin iiiiso keittiö ja tiskikone, kiitos. Mun ihan ehdottomia lemppareita ja bravuureita on juustokakut, niitä oon ehtinyt väsäillä paljon erilaisia. Nyt kuitenkin täällä Ausseissa ollessani, mua on alkanut kiinnostamaan itse ruanlaitto enemmän ja näkemys kokkailusta saanut uusia ulottuvuuksia. Vaikka pulla päivässä pitää luut piilossa, niin ehkä ihan hyvä, että keittelen mielummin perunoita kuin leivon korvapuusteja. 

Mun hostäiti on laatinut tarkat ruokalistat joka päivälle, jota ensin hieman kauhistelin. Nyt kuitenkin pidän sitä tosi hyvänä ideana; helpottaa arkea ja eikös hyvin suunniteltu ole puoliksi tehty? Kaikki reseptit on valmiina ja ruoka-aineet kaapissa, eikä tarvitse tuhlata aikaa "mitähän tänään syötäisiin" pohtimiseen. Siitä vaan resepti kouraan ja hella päälle. 

Ruokaohjeet tässä perheessä on tosi helppoja, hyviä ja terveellisiä. Ihan täydellistä siis! Eineksiä ei syödä vaan kaikki tehdään itse ja tuoreista raaka-aineista. Samaa periaatetta oon yrittäny itsekin noudattaa. Suomeen palatessani mulla on todennäköisesti iso kasa reseptejä mukana! Voi sitä onnekasta, joka saa mun loihtimaan illallispöytään istua ;)  

Mä haluaisin nyt jakaa teille pari ohjetta, joiden mukaan oon tänään kokkaillut lapsille välipalaa ja koko perheelle illaksi dinnerin. Välipalana simppeleitä kaura- ja spelttikeksejä ja dinnerinä lihapullia ja bataattimuusia. Oon kääntänyt nää ohjeet enkusta suomeksi, joten joitakin hassuja kohtia voi ohjeista löytyä. Lisäksi lihapullaohjeessa oli alunperin mittayksikkö kuppeina, jonka muutin desilitraksi. 

Oat and spelt crackers/Kaura-spelttikeksit

(Ohje Jude Blereaun kirjasta "Wholefood for children")

Mitä tarvitaan?

160g valkoista spelttijauhetta
125g kaurahiutaleita jauhettuna
1/2 tl ruokasoodaa
hyppysellinen suolaa
1 rkl fariinisokeria 
(laitoin itse kookossokeria)
125g suolatonta voita pilkottuna
150 ml piimää tai jogurttia

Aluksi sekoitetaan kuivat aineet keskenään. Sen jälkeen lisätään huoneenlämpöinen voi jauhoseokseen sormenpäillä nyppien, kunnes taikina on muruista. Itse laitoin voin vaan tehosekottimeen jauhojen joukkoon ja hyvää tuli. Lopuksi lisätään piimä tai jogurtti kevyesti sekoittaen jauho-voi -seokseen. Sitten muotillaan taikina palloksi ja kiedotaan kelmuun, jonka jälkeen annetaan paketin jähmettyä jääkaapissa 1-2 -tuntia.

Jähmettymisen jälkeen laitetaan uuni kuumenemaan 180 asteeseen, otetaan taikina pois jääkaapista ja kaulitaan ohueksi levyksi. Ota tähän avuksi speltijauhoja, ettei taikina juutu alustaan kiinni. Tämän jälkeen irrotetaan takinasta muotilla pyöreitä kuvioita ja nostetaan leivinpaperoidulle uunipellille. Keksejä paistetaan uunissa, kunnes ne ovat kullanruskeita, noin 15-20 minuuttia.

Muscle Meatballs/lihapullat

(Ohje Mike Matthewsin kirjasta "The Shredded Chef")

Annoksia: 4 (4 lihapullaa per annos)

Valmisteluaika: 10 minuuttia

Kokkausaika: 20-25 minuuttia

Yhdessä annoksessa: 266 kaloria, 16g proteiinia, 11g hiilareita ja 5g rasvaa

Mitä tarvitaan?

n. 700g vähärasvaista kalkkunan jauhelihaa

2 munanvalkuaista

1 1/4 dl vehnäleseitä

reilu 1/2 dl kaurahiutaleita

1 rkl pellavansiemeniä

1 rkl parmesaanijuustoa raasteena

1/2 tl yleismaustetta

1/4 tl mustapippuria

1. Laita uuni lämpiämään 190 asteeseen. 

2. Sekoita kaikki aineet keskenään kulhossa.

3. Pyörittele 16 lihapullaa ja asettele leivinpaperin päälle uunipellille.

4. Paista uunissa 15-20 minuuttia. 

Bon appétit!