Viime viikolla mulla iski kamala ikävä Suomeen. Johtunee varmaan monesta eri syystä. Soittelin muun muassa mun edellisen työpaikan lasten kanssa, joka oli aivan ihanaa. Niillä oli niin paljon kerrottavaa, että lähestulkoon kuorossa kertoivat kuulumisiaan. Lisäksi mä rimpautin iskälle, jonka jälkeen kyyneleet silmissä kiiruhdin Casparin kainaloon kertomaan, että on ikävä iskää. Ja mun perhettä. Loppuviikosta puheluita ja viestittelyä mun rakkailla ystäville Suomeen ja pienen kummipojan kanssa kommunikointia skypen välityksellä. Pikkujätkä ihmetteli, kun kummitäti heiluttelee ja höpisee luurin toisessa päässä, mutta ei voi hetkeksi ottaa syliin ja rutistaa.
Niin, mehän saatiin viisuminhaku päätökseen viime viikolla, jonka jälkeen on ollut helpottunut olo. Turistiviisumi on takana ja mä oon nyt täällä Bridging Visalla, joka antaa mulle täydet oikeudet opiskella tai tehdä töitä Australiassa kunnes saadaan vihreää valoa Partner Visalle ehkä reilun vuoden päästä. Sitä ennen mun pitäis pysytellä täällä toisella puolella palloa, koska maasta poistumiseen tarviin taas uuden viisumin. Nyt mää oon oikeestaan vasta tajunnut sen, että tää on mun koti nyt. Mää asun täällä enkä tiedä, koska tuun Suomeen seuraavan kerran. On vaan hyväksyttävä tää etäisyys ja siitä huolimatta pitää Suomessa olevat ihmiset lähellä. Hyväksyttävä, että toisinaan on kova ikävä ja pelottaa, miten suhde ystäviin ja perheeseen voi muuttua tässä matkan varrella.
 |
| Nämä ihanaiset <3 |
Ja elää tässä hetkessä. Mä oon ollut täällä takaisin kolme kuukautta ja silti mulla on kaikki samat ihmiset elämässä kuin oli lähtiessäkin. Ja lisää tulee kokoajan täällä päässä, kun tutustun uusiin ihmisiin. En mä voisi kuvitella, että asuisin Suomessa tällä hetkellä. Enkä mää ole koskaan ollut niin onnellinen, kun oon nyt täällä Casparin kanssa. Niin tyytyväinen elämääni ja tähän seikkailuun, mihin oon uskaltanut lähteä mukaan. En voi sanoa, että oli vaan helppoa tehdä päätös tänne lähtemisestä, mutta vielä vaikeampaa olis ollut jäädä Suomeen. Mä olen vitsaillut aikoinaan elämäni miehestä, joka puhuu englantia, käy mun kanssa juoksemassa ja asuu mun kanssa lämpöisessä maassa. Ei se ollutkaan vitsi. Kaikki elämän kiemurat ovat tuoneet mut tänne ja kyllähän mun kelpaa täällä olla, vaikka tunteet välillä heilahtelee Suomen suuntaan.
 |
| Tein karjalanpiirakoita helpottamaan Suomi-ikävää |
Tää on niin totista touhua nyt, kun mun pitää ruveta kunnon töitäkin katselemaan, hah. Ei tällä satunnaisella blogin kirjoittelulla, kotitöillä, kokkaamisilla ja babysittauksella ihan hirveesti saa rahaa säästöön. Tuumasta toimeen siis, mun CV on melkein valmis in English ja sitten paikkoja hakemaan. Pidetään peukkuja, että jotain löytyisi! Lastentarhanopet on haaveessa, mutta sitä ennen ehkä vain muita päiväkotihommia tai vastaavaa, jotta käy kaikki jutut tutuiksi ja uskaltaa hypätä ottamaan enemmän vastuuta.
Kirjoittelen taas kun joudan, halauksia <3
