Joulu on taas, joulu on taas

kattilat täynnä puuroo! 

Tänä vuonna joulu on monen perheessä varmasti erilainen ja koronan takia suunnitelmat ovat menneet uusiksi. Me oltiin viime jouluna Suomessa viettämässä joulua mun vanhempien, siskojen ja isovanhempien kesken. Tänä jouluna meillä ei ollut suunnitelmissa Suomeen matkustaa, vaan viettää vauvan eka joulu kotona kolmistaan rauhoittuen. 

Casparin perheen kesken meillä oli joululounas viime sunnuntaina ja me kokoonnuttiin kaikki Casparin vanhempien luokse. Huomenna mä aion keittää meille riisipuuroa aamupalaksi luumukiisselin kera ja iltapäivästä me syödään Suomen tapaan. Katsotaan, kuinka porkkanalaatikko maistuu kolmenkymmenen asteen helteellä! Soitellaan myös Suomeen mun perheelle ja avataan kuusen alta muutama paketti. Vietetään aikaa yhdessä ilman kiirettä. En oo tehnyt erityisiä joulusiivoja mutta sitäkin enemmän oon lauleskellut Isabelille joululauluja ja pariin otteeseen leiponut pipareita. 

Meillä Suomessa joulu on ollut aina aikamoista hössötystä. Päätin, että tänä vuonna meidän huusholliin se tulee ilman kiirettä ja stressiä. Tärkeintä on läsnäolo ja joulunilo. Joulussa on ihanaa taikaa, josta oon aina tykännyt. Monet suomalaiset joululaulut on saaneet mut itkun partaalle kauneudellaan ja karuudellaan mutta onneks on niitä hyvänmielenkin lauluja, joita kuunnella. Enpä kiellä sitä, etteikö kaipuu Suomeen iskisi näin joulun alla. Mielikuvissa se valkoinen joulu, vaikka mummun kanssa jutellessa alkuviikosta siellä kyllä satoi vettä! Ja joulusaunaan kun pääsis. Vaikka täällä on kyllä saunaa kerrakseen kun astuu ulko-ovesta ulos. 

Ihanaa ja rauhallista joulua kaikille! Nauttikaa ja naurakaa, syökää herkkuja, pysähtykää hetkeksi. 

💜Jonna

Ekat kaks kuukautta vauva-arkea takana

Vaikka ekat viikot elettiinkin aikamoisessa hulabaloossa ja väsymystilassa, niin päivääkään en vaihtaisi pois. Yliväsymys iski heti vasten kasvoja jo ennen vauvan syntymää sairaalassa valvoessa, ja kaikkien varoittelusta huolimatta en osannut varautua ollenkaan väsymyksen uuteen leveliin. Meidän vauvahan olisi nukkunut vaikka kuinka monta tuntia putkeen, mutta mun herätyskello soitti joka kolmen tunnin välein syöttämään. Meillä kesti melkein kolme viikkoa saavuttaa syntymäpaino, joten herättely syömään oli tärkeää, jotta paino saatiin nousemaan. Isabel oli tosi väsynyt kokoajan ja herättäminen saati sitten imettäminen kesti tolkuttomia aikoja. Imettämisen haasteista kukaan ei ollut mulle puhunut aikaisemmin. Luulin, että yks kaks se on ihan helppoa! Tissi suuhun, maitoa tulee tarpeeksi ja vauva osaa heti imeä oikein. Eipä ollutkaan niin helppoa. Ja se teki ekoista viikoista stressaavaa. Huokaus oli suuri, kun vihdoinkin syntymäpaino saavutettiin, tyttö rupes oleen virkeempi (äiti ja isi myös) ja imettäminen alkoi sujua paremmin päivä päivältä kovan harjoittelun jälkeen. Eikä yöllä enää tarvinnut herättää kolmen tunnin välein. Ah, kuinka ihanaa olikaan nukkua vähän pidempiä pätkiä. 

 

Caspar oli ekat kaks viikkoa lomalla, jotta saatiin yhdessä tutustua pieneen prinsessaan ja opetella tärkeitä vauva-arjen taitoja kuten rintapumpun käyttöä, kylvettämistä, pullojen sterilisointia, vauvan röyhtäyttämistä ja kapalointia. Mä en luottanut itseeni ollenkaan alussa vauvan hyssyttelyn ja kantamisen suhteen, koska sektion haava teki vielä kipeää. Sänkyyn pääseminen ja sieltä pois oli haasteellista ja otti aikansa valittamisen kera tietenkin. Päivä päivältä kaikki kuitenkin alkoi sujua paremmin ja paremmin. 

Me päätettiin jo raskauden aikana, että aloitetaan käyttämään kestovaippoja. Heti ekan viikon jälkeen syntymästä aloitettiin niiden käyttö ja sillä tiellä ollaan edelleenkin ja pysytään. Kuinka paljon halvempaa pidemmällä tähtäimellä sekä ympäristöystävällisempää. En tiedä millainen kestovaippakulttuuri Suomessa on, mutta suosittelen kokeilemaan! Edes osa-aikaisena. Mua kauhistuttaa kuinka paljon vaippoja menee roskiin ja sitä kautta luontoon. Vieläkun on ollut päiväkodissa töissä, niin siellä ihan se päivittäinen vaippamenekki on aikamoinen. Toki pitää valmistautua pesemään vaipat joka toinen tai kolmas päivä eli vähän extrahommaa se vaatii. Mä tilasin muutamilta eri valmistajilta sekä sain myös käytettyjä. Aivan ihania kuoseja kaikki! Vähänkun olis tyylikkäät alkkarit babyllä jalassa. 

Meidän päivä lähtee usein liikkeelle aamutouhujen jälkeen aamukävelyllä. Kiva aloittaa päivä vähän liikkuen ja Isabelkin tajuaa, että nyt on aamu. Musta tuntuu, että juuri noi aamukävelyt ovat auttaneet Isabelia aika nopeastikin hahmottamaan päivän ja yön eroa. Yöt hän nukkuu kuin unelma! Tätä on jatkunut lähes heti sen jälkeen, kun saatiin lupa olla herättelemättä öisin. Isabel nukkuu ekan pätkän lähes kuus-seitsemän tuntia, joskus jopa kahdeksan, ennenkuin herää syömään. Sitten nukutaan vielä muutama lisää. Toivottavasti jatkuukin näin! Päivät kuluu kotona oleillen suurimmalta osin. Muutaman kerran ollaan käyty jo vauvatreffeillä! Meillä oli myös lyhyt kurssi vauvahierontaa, josta sai hyviä vinkkejä. Välillä käppäilen ostarille vauva rattaissa, mutta usein tuun nopeeta takasin kotiin, koska joko a) Isabel itkee rattaissa eikä tykkää shoppailla tai b) ostari on liian täynnä ihmisiä.  Viime viikolla aloitettiin uimakoulu, mikä tulee olemaan iskän ja Isabelin oma juttu. Tottakai meikä oli siellä ekalla kerralla hösäämässä ja kuvia napsimassa. 

Eihän tää tietenkään ruusuilla tanssimista oo joka päivä. Toisinaan on päiviä, kun itketään täällä Isabelin kanssa vuorotellen, kun molempia väsyttää ja kiukuttaa. Sitten taas nauretaan! Onneks on Caspar, joka tulee hätiin yläkerrasta tarpeen tullen, kun äiti tarvii tauon. Ihan mahtavaa, että sen on mahdollista työskennellä kotoa käsin. 

Mä nautin meidän arjesta, vaikka se onkin välillä aikamoista vuoristorataa. Pikkuhiljaa oppii kuitenkin kikat, millä saa vauvan tyytyväiseks. Kahdessa kuukaudessa Isabel on kasvanut ihan hurhasti! Päätä kannatellaan jo hienosti ja hymy tulee huulille äidin tai isin äänen kuullessa tai kasvot nähdessä. Vastasyntyneen vaatteet on ja pakattu pois ja tehty tilaa uusille. Pienikokoinen tyttö silti on. Isabel on opettanut mua, hössöttäjää ja stressaajaa, elämään hetkessä kuin myös kasvattamaan kärsivällisyyttä, kun kaikki ei tapahdukaan enää niin nopeasti tai niin miten on suunnitellut. 

Palaillaan! 

💜 Jonna

Ihana, jännittävä odotusaika ja rankka, pitkä synnytys

Jes, raskaustesti näyttää plussaa! Mikä ilon ja onnen päivä se oli alkuvuodesta, kun me saatiin tietää, että mun mahassa kasvaa pieni vauva. Tie oli siihen asti vähän kivinen eikä raskaaksi tulemista, saatika sitä, että vauva pysyy masussa loppuun asti pidetty itsestäänselvyytenä. Ekat viikot jännitettiin ja sitten myöhemmin huokaistiin, kun pieni kasvoi ja kehittyi normaalisti. 

Mun koko raskausaika jännityksistä ja peloista huolimatta sujui ongelmitta. Ei ollut ylitsepääsemätöntä pahoinvointia ja töissä touhusin lasten kanssa siihen asti kun olin ajatellutkin raskausviikolle 35. Tosin aika kultaa muistot! Taisi siinä muutama ärräpääkin lentää kun väsytti toisinaan aikalailla, kroppa ei käyttäytynytkään samanlailla kuin ennen raskautta  ja sain myös kamalan flunssan, joka jatkui monta viikkoa (kuinka ärsyttävää olikaan sairastaa tän koronaviruksen aikana...). Ultrat ja lääkärikäynnit meni hyvin ja olin tosi tyytyväinen täkäläiseen systeemiin ja kaikkiin mua hoitaneisiin ammattilaisiin niin raskauden kuin synnytyksenkin aikana. 

Puolen välin jälkeen raskautta pötsi alkoi todenteolla kasvaa ja vauva potkia mahassa itsestään ilmoittaen. Mä nautin raskaana olemisesta etenkin kun vointi oli niin hyvä.  Oli ihanaa tuntea vauvan liikkeet, miettiä miltä pieni näyttää, ihailla raskausmahaa ja vähitellen rakentaa yhteys vauvaan.  Niin outoa, että vatsassa oikeasti kasvoi pieni ihminen! Ahkerasti yritin liikkua loppuun asti vaikka aikamoista ankkakävelyä ja vaappumista se olikin loppumetreillä. Loppuaika olikin yllätyksiä täynnä, kun Brisbanen ystävät järjesti mulle babyshowerit puistossa, töissä tiimi-ilta vaihtui babyshoweriksi ja vielä skypen kautta mun Suomen ystävät ilahdutti mua vauvakutsuilla. Oli ihanaa päästä jakamaan tää ilo ystävien kanssa. 

Synnytys olikin sitten ihan vastakohta mukavasti menneelle yhdeksälle kuukaudelle! Mun yksi veriarvo oli liian matala, joten synnytys käynnistettiin pari päivää ennen laskettua aikaa. Raskauden ei annettu mennä yliajan, koska siinä oli riskinsä raskaudenmyrkytykselle ja muille komplikaatioille. Perjantaina illasta meikä meni Casparin kanssa sairaalaan käynnistykseen ja Isabel syntyi sektiolla maailmaan maanantaina aamuyöllä, tismalleen laskettuna aikana 21 syyskuuta.  Siihen väliin mahtui pari unetonta yötä, kiukkua, jännitystä, itkua ja seurantalaitteessa oloa lähestulkoon 24/7. 

Supistukset alkoi heti perjantaina, mutta muuten ei sitten edetty milläänlailla. Sunnuntaina aamulla vihdoin päästiin synnytyssaliin, jossa lapsivedet puhkaistiin, laitettiin mulle epiduraali ja toivottiin, että sen päivän aikana saatais vauva maailmaan. Meni kuitenkin seuraavan päivän puolelle ja kätilö ehti vaihtua kolme kertaa. Mun kroppa ei ollut valmis synnytykseen ja vauvalla tais olla liian hyvät oltavat  mahassa, kun ei halunnut tulla pois. Loppupeleissä sektioon päädyttiin, koska vauvan pää oli virheasennossa. Olin kyllä tässä vaiheessa itsekin jo siihen valmis, koska väsymys ja kivut rupes riittämään. Halusin saada pienen syliini mahdollisimman pian! 

Ja voi sitä onnen määrää, kun vihdoinkin näin Isabelin ekaa kertaa ja saatiin halia sektion jälkeen. Oli ihan äärettömän väsynyt ja lähestulkoon nukahtelin siihen leikkauspöydälle, mutta meidän pieni prinssessa oli vihdoin syntynyt, mikä oli maailman paras asia.  Mä olin tyytyväinen sektioon ja kiitollinen kaikille ihanille, osaaville ja sydämellisille lääkäreille ja kätilöille. Jopa sairaalan kokeille, joiden ansiosta sain puuroa aamupalaksi joka päivä eikä ollut muutenkaan ruuissa valittamista. Meistä pidettiin hyvää huolta. 

 

Sektion jälkeiset kamalat kivut ja avuttomuus tuli yllätyksenä, koska mitään aikaisempaa kokemusta leikkauksista ei ollut ja haava vatsassa ei ollut ihan pikkujuttu. Samalla kun sattui kroppaan vietävästi olin äärettömän onnellinen. Oli kyllä turhauttavaa, kun ei saanut otettua itkevää omaa lasta syliin pikkusängystä öisin sairaalassa, vaan piti soittaa hoitajat apuun. Caspar auttoi sairaalassa päivisin niin mua kuin vauvaa, mutta yötä siellä ei saanut puoliso olla. Kotiin me päästiin muutaman päivän päästä aloittamaan vauva-arki. Siitä kirjoittelenkin toisena kertana. 

💜Jonna

Yritys palata takaisin blogin pariin...

Maanantai on hyvä päivä aloittaa jotain uutta. Tai herättää eloon jotain vanhaa, joka on jostain syystä tai toisesta jäänyt taka-alalle tai jopa kokonaan unohtunut. Itselläni se tarkoittaa tätä blogia, jolla kuulumisia saa kertaheitolla kerrottua Suomen päähän perheelle, ystäville, tutuille ja tuntemattomille. Kurkkasin, että viimeinen postaus on lähes kolmen vuoden takaa, joten tavoitteita ei kovin korkealle voi asettaa näin alkuunsa, hah.  

Arki on viime kerrasta muuttunut todella paljon. Meillä on ollut oma koti jo reilun kaksi vuotta Brisbanen Chermsidessa, noin kymmenen kilometriä keskustasta. Lähellä on puistoja, lenkkireittejä, suuri ostoskeskus kaikkine putiikkeineen, uima-halli, kirjasto ja kahviloita. Me viihdytään täällä tosi hyvin. Mun työt jatkui päiväkotihommissa, kunnes jäin äitiyslomalle elokuun puolessa välissä ja nyt vieressä aamunokosia nukkuu 8-viikkoinen vauva, Isabel. Meidän päivät on siis viimeaikoina täyttyneet vauvaa ihmetellessä ja häneen tutustuessa. Ja voi kuinka onkaan pieni prinsessa kasvanut ja kehittynyt jo näiden ekojen viikkojen aikana huimasti. Mä rakastan olla äiti ja olla kotona nauttimassa arjesta Isabelin kanssa. Ja Caspar on mitä parhain isä! On ollut helpotus kun Caspar on vielä tehnyt kotoa käsin töitä, jolloin meillä on apu lähellä jos sitä tarvitaan. Joskus isin halit kelpaa paremmin kun äidin. Kiva myös lounastaa kotona yhdessä ja Isabel saa lisää tunteja arkeen isin kanssa, kun työmatkoihin ei kulu aikaa. 

Me toivotaan, että päästäis Suomeen ens vuonna jos vaan Covid19 sen sallii! Australian rajat on ja pysyy kiinni kunnes on turvallista taas matkustaa ulkomaille. Tää virus ottaa kyllä kupoliin, mutta samassa veneessä me tässä kaikki ollaan niin ei kai parane valittaa. Ikävä on ja olis ihanaa, että vauva pääsis tapaamaan mummun, vaarin, tädit ja mun ystävät Suomessa. Täällä toi virus ei sen koommin arjessa näy tällä hetkellä muutoin kuin että pidetään käsihygieniasta huolta, ollaan tarkkoja ettei kipeenä liikuta missään ja pidetään etäisyyttä muihin julkisilla paikoilla. Nää nyt on itsestäänselvyyksiä muutenkin. 

Palaillaan, pitäkää itsestänne ja toisistanne huolta! Yritän nyt ahkerammin kirjoitella (useammin kuin kerran kolmessa vuodessa)!

Haleja!

💜Jonna