Jes, raskaustesti näyttää plussaa! Mikä ilon ja onnen päivä se oli alkuvuodesta, kun me saatiin tietää, että mun mahassa kasvaa pieni vauva. Tie oli siihen asti vähän kivinen eikä raskaaksi tulemista, saatika sitä, että vauva pysyy masussa loppuun asti pidetty itsestäänselvyytenä. Ekat viikot jännitettiin ja sitten myöhemmin huokaistiin, kun pieni kasvoi ja kehittyi normaalisti.
Mun koko raskausaika jännityksistä ja peloista huolimatta sujui ongelmitta. Ei ollut ylitsepääsemätöntä pahoinvointia ja töissä touhusin lasten kanssa siihen asti kun olin ajatellutkin raskausviikolle 35. Tosin aika kultaa muistot! Taisi siinä muutama ärräpääkin lentää kun väsytti toisinaan aikalailla, kroppa ei käyttäytynytkään samanlailla kuin ennen raskautta ja sain myös kamalan flunssan, joka jatkui monta viikkoa (kuinka ärsyttävää olikaan sairastaa tän koronaviruksen aikana...). Ultrat ja lääkärikäynnit meni hyvin ja olin tosi tyytyväinen täkäläiseen systeemiin ja kaikkiin mua hoitaneisiin ammattilaisiin niin raskauden kuin synnytyksenkin aikana.
Puolen välin jälkeen raskautta pötsi alkoi todenteolla kasvaa ja vauva potkia mahassa itsestään ilmoittaen. Mä nautin raskaana olemisesta etenkin kun vointi oli niin hyvä. Oli ihanaa tuntea vauvan liikkeet, miettiä miltä pieni näyttää, ihailla raskausmahaa ja vähitellen rakentaa yhteys vauvaan. Niin outoa, että vatsassa oikeasti kasvoi pieni ihminen! Ahkerasti yritin liikkua loppuun asti vaikka aikamoista ankkakävelyä ja vaappumista se olikin loppumetreillä. Loppuaika olikin yllätyksiä täynnä, kun Brisbanen ystävät järjesti mulle babyshowerit puistossa, töissä tiimi-ilta vaihtui babyshoweriksi ja vielä skypen kautta mun Suomen ystävät ilahdutti mua vauvakutsuilla. Oli ihanaa päästä jakamaan tää ilo ystävien kanssa.
Synnytys olikin sitten ihan vastakohta mukavasti menneelle yhdeksälle kuukaudelle! Mun yksi veriarvo oli liian matala, joten synnytys käynnistettiin pari päivää ennen laskettua aikaa. Raskauden ei annettu mennä yliajan, koska siinä oli riskinsä raskaudenmyrkytykselle ja muille komplikaatioille. Perjantaina illasta meikä meni Casparin kanssa sairaalaan käynnistykseen ja Isabel syntyi sektiolla maailmaan maanantaina aamuyöllä, tismalleen laskettuna aikana 21 syyskuuta. Siihen väliin mahtui pari unetonta yötä, kiukkua, jännitystä, itkua ja seurantalaitteessa oloa lähestulkoon 24/7.
Supistukset alkoi heti perjantaina, mutta muuten ei sitten edetty milläänlailla. Sunnuntaina aamulla vihdoin päästiin synnytyssaliin, jossa lapsivedet puhkaistiin, laitettiin mulle epiduraali ja toivottiin, että sen päivän aikana saatais vauva maailmaan. Meni kuitenkin seuraavan päivän puolelle ja kätilö ehti vaihtua kolme kertaa. Mun kroppa ei ollut valmis synnytykseen ja vauvalla tais olla liian hyvät oltavat mahassa, kun ei halunnut tulla pois. Loppupeleissä sektioon päädyttiin, koska vauvan pää oli virheasennossa. Olin kyllä tässä vaiheessa itsekin jo siihen valmis, koska väsymys ja kivut rupes riittämään. Halusin saada pienen syliini mahdollisimman pian!
Ja voi sitä onnen määrää, kun vihdoinkin näin Isabelin ekaa kertaa ja saatiin halia sektion jälkeen. Oli ihan äärettömän väsynyt ja lähestulkoon nukahtelin siihen leikkauspöydälle, mutta meidän pieni prinssessa oli vihdoin syntynyt, mikä oli maailman paras asia. Mä olin tyytyväinen sektioon ja kiitollinen kaikille ihanille, osaaville ja sydämellisille lääkäreille ja kätilöille. Jopa sairaalan kokeille, joiden ansiosta sain puuroa aamupalaksi joka päivä eikä ollut muutenkaan ruuissa valittamista. Meistä pidettiin hyvää huolta.
Sektion jälkeiset kamalat kivut ja avuttomuus tuli yllätyksenä, koska mitään aikaisempaa kokemusta leikkauksista ei ollut ja haava vatsassa ei ollut ihan pikkujuttu. Samalla kun sattui kroppaan vietävästi olin äärettömän onnellinen. Oli kyllä turhauttavaa, kun ei saanut otettua itkevää omaa lasta syliin pikkusängystä öisin sairaalassa, vaan piti soittaa hoitajat apuun. Caspar auttoi sairaalassa päivisin niin mua kuin vauvaa, mutta yötä siellä ei saanut puoliso olla. Kotiin me päästiin muutaman päivän päästä aloittamaan vauva-arki. Siitä kirjoittelenkin toisena kertana.
💜Jonna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti