Noku mää rakastuin

Anteeks, tää blogi jotenkin kuoli hetkeks aikaa (kahdeksan kuukautta!!!).

Seuraavaksi luvassa lyhyt (ehkä mahdottomuus kirjoittaa vaan lyhyt) informaatiotulva siitä, mitä kaikkea tuohon kahdeksaan kuukauteen onkaan mahtunut. 

Viime vuoden kesäkuussa mun piti siis palata Suomeen, mutta Gold Coast Marathon odotti juoksijaansa heinäkuussa (lue:ihana aussimies nimeltään Caspar odotteli Brisbanessa), joten mää tarvitsin vielä hiukan lisäaikaa. Kesäkuun puolessa välissä palasin takaisin Brisbaneen ja rakastuin tietenkin. Kyllähän sitä kaikki Suomessa kiusoittelivat ennen mun lähtöä Australiaan, että miehen sieltä löydät, etkä takaisin enää palaa. Eipä mulla ollut mies suunnitelmissa, mutta oon kuullut, että se löytyy, kun sitä vähiten odottaa. Niin siinä sitten kävi. Vajaa pari kuukautta hujahti pilvilinnoissa ja sydämmenkuvat silmissä Brisbanessa ja kyllä, juoksin myös sen maratonin. Maratonista edellisenä iltana vielä mietin, että pitäiskö vaan jättää välistä, sillä pohjelihakset oli todella kipeät ja jumissa pari viikkoa ennen h-hetkeä eikä hierojastakaan ollut juuri apua. Suomalainen sisu ei kuitenkaan periksi antanut, vaan kokeilemaan piti lähteä ja fiilis oli kyllä uskomaton maaliviivan ylitettyä. Vautsi, mää tein sen. 

Heinäkuun lopussa oli aika palata viimein takaisin Suomeen. Mä olin yhtäaikaa onnellinen ja surullinen. Poikaystävä jäi Australiaan ja minä palasin kotiin rutistamaan perhettä ja ystäviä. Paluu arkeen ei tapahtunut pikkuhiljaa ja aikaa jetlagiin ei ollut, sillä työt päiväkodilla jatkuivat heti seuraavana päivänä kotiinpaluusta. Ottihan se toki aikansa, että pääsi taas kunnolla arkeen ja rutiineihin kiinni, mutta kaikki lähti rullaamaan hyvin. Oli ihanaa nähdä pikkusiskoja, äitiä ja isää, isovanhempia, ystäviä ja sukulaisia ja saada elämään kaksi rakasta kummilasta. Juokseminen ja liikunta jäi todella vähälle, sillä mulla ei ollut yhtään motivaatiota ja yritin hulluna opiskella enkkua lisää kansainvälistä IELTS-testiä varten. Työ piti hyvin kiini arjessa ja nuorimman siskon kanssa päädyimme kämppiksiksi Suomessa oloni ajaksi. Kokoajan mielessäni oli kuitenkin paluu takaisin Australiaan mahdollisimman pian. Etäsuhde, jossa välimatkaa minimissään kokonaisen vuorokauden lentomatkan verran, ei voisi jatkua kovin pitkään. Onneksi kuitenkin skype ja whatsapp mahdollistivat jokapäiväisen yhteydenpidon. Aktiivisen yhteydenpidon lisäksi tarvittiin sataprosenttista luottamusta toiseen ja sitä ihanaa lämmintä tunnetta tolla vasemman tissin syövereissä. Syksyllä sain myös Casparin pariksi viikoksi Suomeen. Hetkeäkään ei tullut tunnetta, etteikö meidän suhde Casparin kanssa toimisi. Pikemminkin ajattelin, että tämä erossaolo vahvistaa meitä ja jos tästä selvitään, niin selvitään mistä vaan!

Ja niin mää puolen vuoden jälkeen 5. helmikuuta löysin itseni taas Helsinki-Vantaalta pelkkä menolento taskussa matkalla maailman toiselle puolelle. Vihdoinkin koko pitkä odotus palkittaisiin ja pääsisin takaisin toiseen kotiini. Ei ollut toki helppoa lähteä ja hyvästellä kaikkia taas. Etenkin näin isosiskona, kaikista vaikeinta oli jättää pikkusiskot sinne Suomen kamaralle taas ilman meikäläistä.  Ne on niin vahvaa tekoa onneksi, että pärjäävät. Vaikka mua itketti ajatus siitä, että niin moni tärkeä ihminen tulee olemaan taas kaukana musta, niin vielä enemmän mua olisi itkettänyt olla erossa Casparista kauemmin. Kai kaipuu tulee olemaan aina sinne, missä mä en ole. Suomessa mä ikävöin Casparia ja Australiaa ja nyt mä ikävöin ihmisiä Suomessa.

Täällä mä nyt kuitenkin olen Brisbanessa. Caspar löysi meille ihanan kodin Albionista, joka on hyvien kulkuyhteyksien päässä keskustasta (junalla kestää ehkä vartti, bussilla vähän kauemmin) ja Casparin työpaikka on vaan parin kilsan päässä. Läheiseen ostariin on joku kolme kilsaa ja meidän läheiseltä kadulta löytyy pari kivaa kahvilaa ja ravintoloita. Joen rantaan pääsee juoksemaan kymmenessä minuutissa. Mä viihdyn hyvin meidän kodissa, vaikka vielä täällä on aika tyhjää. Kaikista parhainta on käpertyä Casparin kainaloon joka ilta. Ja täällähän on ihan kesä, aurinko paistaa joka päivä ja on tosi lämmintä. Ihmiset on ystävällisiä, ympäristö on tuttu ja oon nähnyt muutamia kavereita, joihin viime vuonna jo tutustuin. Oon alkanut taas enemmän juoksemaan ja aattelin mennä kokeilemaan parin kilometrin päässä olevaan puistoon ohjattua (ja ilmaista) pilatesta perjantaiaamuna. Meillä oli myös kylässä viime viikolla mun lapsuudenystävä Suomesta poikaystävänsä kanssa ja viikko vierähti nopeasti, kun oli seuraa arkisin. Joka vikonloppuna meillä on lisäksi ollut ohjelmaa häistä tupareihin ja synttäreihin. Oon siis tavannut paljon uusia ihmisiä ja enkunkieliseen ympäristöön tottuminen tulee ottamaan oman aikansa. Ei oo helppoa yhtyä mukaan keskusteluihin vieraalla kielellä, kun ympärillä on iso poppoo outoja naamoja. Onneks Caspar kuitenkin tukee mua tässä ja ihmiset ymmärtää kyllä. Suomessa mää olin vähän liikaakin äänessä toisinaan ja päästelin suustani mitä sattuu, mutta täällä ei onneksi oo sitä ongelmaa, ainakaan vielä.

Kaikki on täällä siis hyvin, mutta tällä hetkellä oon vähän stressaantunut. Oon täällä nyt pelkällä turistiviisumilla, jolla ei saa tehdä töitä. Caspar lähtee aamulla töihin, mä jään kotiin hengailemaan itekseni, lähden kaupungille, meen rannalle, nään kavereita, katselen työpaikkoja ja selvittelen viisumijuttuja, luen kirjoja, siivoon, teen ruokaa, pesen pyykkiä, käyn lenkillä ja semmosta. Oon korviani myöten rakastunut ja haluan jakaa mun elämän Casparin kanssa, mutta sillä on oma hintansa. Me aiotaan hakea partner viisumia, joka maksaa ihan sikana. Sen lisäksi, että me maksetaan siitä, meidän pitää esittää miljoona todistetta siitä, että me ollaan oikeesti parisuhteessa. Sitten me pistetään se hakemus postiin ja odotellaan päätöstä vuoden verran. Sitä ennen mä onneksi saan odotteluajalle väliaikaisen viisumin, jolloin saan tehdä töitä tai opiskella ja elää normaalisti. Ehkä kirjoittelen oman pätkän tästä viisumihommasta myöhemmin. Pointtina kuitenkin, että on tässä vielä oma työnsä, että saadaan asiat kuntoon täällä päässä. Caspar toteaa mulle lähes joka ilta, kun mää stressaamisen maailmanmestarina taas käyn läpi näitä viisumijuttuja, että kyllä kaikki järjestyy. Ja niin, kyllä mä tiedän, että se on totta joka sana.

Tää oli nyt tämmöinen sekalainen postaus, jotta saan taas tän blogin hereille. Palaillaan taas, haleja!