29. lokakuuta

Mun pikkusiskoni Jatta juhli eilen synttäreitään. Olisin tarjonnut synttäriskumpat, mutta eiköhän me ne ehditä myöhemminkin juomaan. Kovasti se yrittää kiriä mua kiinni, vaan eipä taida saada. Mä oon aina vuoden edellä. Noh, mun mieli pysyy kuitenkin aina parikymppisenä, niin kuin mun mummillakin. Vaikka täytyy myöntää, että pientä ikäkriisin poikasta oli ilmassa viime elokuun kynnyksellä, kun 25 vuotta tuli mittariin.

Minä ja Jatta jokunen vuosi takaperin

Vastavalmistunut lastentarhanope ja sen isovanhemmat

Mun mummi tosiaan sanoo aina, ettei koe olevansa sen ikäinen, kuin mitä numerot kertovat. Eikä se kyllä olekaan! Tää supermummi käy mun kanssa shoppailemassa Vantaan Jumbossa ja hyvin pysyy perässä, vaikka keppiä joutuukin apuna käyttämään. Se tietää, mikä on milloinkin muodissa ja käy mun ikäisellä kampaajalla tukkaansa laittamassa. Se lakkailee sen kynsiä uusilla lakoilla ja sipaisee punaa huuliin juhliin mennessä. Lisäksi se osaa kokata hyvää ruokaa ja antaa viisaita neuvoja elämää varten. Mummi on myös yksi mun parhammista ystävistä. Sillä on aina aikaa kuunnella mua ja sen kanssa on helppoa puhua ihan mistä vaan. Ja vaikka olis mitä iloja tai suruja harteilla, niin se ymmärtää aina. Se on niin kultainen ja sillä on hirveen suuri sydän. En tiedä, miten niin pieneen ihmiseen mahtuukin niin suuri sydän. Yhteydenpito on tällä hetkellä vähäisempää tän etäisyyden takia, mutta onneks mummi ja pappa ovat jo siirtyneet nykyaikaan ja me voidaan olla yhteyksissä internetin välityksellä :) Ja jottei kehuminen nyt jää vaan mummiin, niin pappakin on mulle hirveen rakas ja ihan mahtava tyyppi! Välillä se kyllä kiukuttelee hölmöistä asioista (tää on sukuvika), mutta muuten on ollut vankkana tukena koko mun elämäni ajan.

Vitsit miten onnellinen mä oonkaan siitä, kun on niin paljon ihania ihmisiä elämässä. Oon varmaan todennut tän jo täällä blogissa aikaisemminkin :)

Nojoo, koska te ihanat ootte siellä Suomessa ja meikä täällä rapakon toisella puolella, niin mun on hommattava kavereita täältäkin. Aika tylsää olis yksin hengailla kokoajan! Suomiseuraan turvauduin alkuunsa tottakai ja aion turvautua vielä jatkossakin, mutta pikkuhiljaa oon rohkaistunut etsimään kavereita, joiden kanssa puhua myös sitä enkkua. Enkku tökkii vielä aika pahasti, mutta parempaan suuntaan ollaan menossa. Yhden ranskalaistytön kanssa oon nyt suunnittelemassa Gold Coastin reissua marraskuulle ja yhden saksalaistytön kanssa oon ystävystynyt ja nähnyt muutamia kertoja. Se asuu parinkymmenen kilometrin päässä musta eli aussimittakaavassa lähes naapurissa. Nyt lauantaina ollaan lähdössä Glass House Mountains National Parkiin vaeltamaan vuorille. Kelitkin näyttäis olevan sillon kohdillaan; mun sääkarttani näyttää plus 26. Kelpaa kyllä, sillä tää koko viikko on ollut vaan sadetta ja ukkosta. Alkuviikosta oli yöllä ihan kamala ukkosmyrsky ja mää nautin tästä luonnon näytelmästä päänsäryn vallassa, peitto korvissa, itku kurkussa ja musiikki korvanappuloissa täysillä.

"Life isn't about waiting for the storm to pass. It's about learning to dance in the rain."

Vivian Greene 

Ukkosmyrskyssä en kyllä varmasti koskaan opi tanssimaan. Mutta tää sitaatti on silti yksi mun lemppareita viitaten vähän erilaisiin myrskyihin.

Money money money, must be funny

Rahasta puhuminen saa mut välillä ihan stressin partaalle, kun alan ajattelemaan asioita liikaa. Mä luin yhtenä päivänä facebookista Jutta Gustafsbergin sivuilta hyvän lainauksen, joka meni näin: 

En ole koskaan ollut köyhä. 

Ainoastaan rahaton. 

Köyhyys on asenne, 

rahattomuus vain 

hetkellinen tilanne. 

Jussi Mäntylä

Mitä ajatuksia tämä teissä herättää? Tämä lainaus jotenkin kolahti muhun ja pisti ajattelemaan rahajuttuja taas uudelta kantilta. 

Mä juttelin iskän kanssa skypessä yhtenä päivänä ekaa kertaa täällä ollessani. Kerroin sille tästä edellisestä lainauksesta. Me puhuttiin siis rahasta ja mietittiin köyhyyttä ja rahattomuutta. Mietittiin, että ei me voida itteemme köyhiksi sanoa, mutta rahattomia toisinaan ollaan oltu. Tai voiko sanoa, että rahattomia edes, kun on oma koti ja ruokaa pöydässä? Iskä myös tokaisi, että onhan tota omaa maatakin mukavasti ja oma ranta, joten ei tässä vielä kovin syvillä vesillä seilata. Ehkä jokainen meistä määrittelee rahattomuuden omalla tasollansa. Mä koen olevani rahaton, jos mun pankkitili huutaa nollaa. Ei mun perhe ole koskaan setelimeressä rypenyt eikä mun lastentarhanopettajan palkalla tai varsinkaan nyt tällä taskurahalla täällä kuuhun lennetä, mutta en mä itteeni silti köyhäksi kuvailisi. Enkä tällä hetkellä ihan rahattomaksikaan. 

Joskus pennejä on joutunut laskemaan hyvinkin tarkkaan ja varsinkin opiskeluaikoina oli välillä tosi tiukkaa. Mä oon kuitenkin täysi-ikäisestä lähtien pärjänny omillani ja saanut itteni elätettyä muullakin kun makaronilla. Se on vaatinut opintolainaa ja töitä opiskelujen ohella, mutta sillä tavalla oon saanut asua itsekseni vuokra-asunnossa, pystynyt maksamaan salijäsenyyttä, maksanut auton vakuutuksia ja tuhlannut rahoja hömpötyksiinkin. Sinä keväänä, kun mä valmistuin, oli kandin kirjottamisessa ja töiden tekemisessä sovittelemista ja tunnit meinasi jo vuorokaudesta loppua, mutta kumpikin oli hoidettava ja niin mä teinkin..muutamasta itkuraivopotku-kohtauksesta huolimatta. 

Mun lapsuudessa me ei tehty ulkomaanmatkoja perheen kesken tai saatu uusia tavaroita mielinmäärin. Ei meitä kyyditty uusilla autoilla harrastuksiin, vaan vanhoilla autonromuilla on eteenpäin menty. Iskä vaihtoi aina toiseen romuun, kun ei enää saanut vanhaa korjattua. En mä olis kaivannutkaan mitään semmosta niin ylellisyyttä. Tai en mä tiedä. Jos olisin kasvanut semmoseen niin varmaan kaipaisinkin. Mä opin siihen, että kaikkea ei tuoda sun nenän eteen kultaisella lautasella, vaan on myös itse kannettava kortensa kekoon.  Oon onnellinen, että porukat antoi meille mahdollisuuden harrastaa liikuntaa ja musiikkia. Jos ne olis olleet ihan rahattomia niin mä olisin varmaan jäänyt paitsi omasta viulusta, synttärijuhlien järjestelyistä ja reissailuista Suomessa. Oon onnellinen, että meillä on ollut katto pään päällä ja valtavasti tilaa leikkiä omassa kotipihassa ja kotileikissä ajaa leikisti autolla kauppaan niillä vanhoilla autonromuilla, jotka ei oo enää eteenpäin kulkeneet.

Oon kirjoittanut tätä postausta monta päivää ja aattelin jo pyyhkiä koko tekstin pois, ettei tulis vaan väärinymmärryksiä. Eilen avauduin vielä tästä aiheesta mun hostäidille, joka kertoi kaveristaan, jolla on kaksi lasta. Tällä äidillä ei ole koskaan kuulemma rahaa, mutta kuitenkin hän käy fiksailemassa itseään kauneushoitolassa ja suihkurusketus on otettava parin viikon välein. Ehkä se ydin oli juuri tässä. Voiko tämä äiti kuvailla itseään rahattomaksi? Toisilla valinnoilla mun mielestä ainakaan ei.

Mä ajelin muutama vuosi takaperin vanhalla Escortilla, mutta hyvin se kulki ja ihan itse omilla roposilla ostin! Mun ystäviä aina nauratti, kun mä kaahasin kampuselle eskolla ja nousin autosta Longchampin laukkuni kanssa. Kyllä, mä oon tuhlannut rahojani välillä vähemmän harkiten johonkin semmoseen, mikä saa mut hetkellisesti paremmalle fiilikselle. Jokainen käyttää siis rahansa mihin tahtoo ja onpa mullakin nyt hyppysissäni iPhone, vaikka halvemmallakin olisin hyvän puhelimen saanut. Mutta onpa toi laukku ja puhelin semmosia ostoksia, joita varjelen, kun kukkaa kämmenellä ja jostain muusta joutuu niiden takia tinkimään, koska kaikkea ei voi saada. On joitain asioista, mistä mä oon valmis maksamaan vähän enemmän, mutta toisista taas vähemmän. En usko, että raha tekee ihmistä onnelliseksi, mutta sillä saa ostettua erilaisia asioita ja sen avulla elämä voi olla mukavampaa. Enpä mäkään täällä Ausseissa olisi kokemassa ihania asioita ilman rahaa. Lentolippuihin pistin ison summan euroja ja nyt lapsia hoitamalla hommaan lisää. Shoppailut yritän jättää minimiin ja käyttää rahaa juuri enemmänkin tän kaiken kokemiseen ja näkemiseen, kun materiaan, jota saan Suomestakin.

Eräs mun nimeltämainitsematon sukulaiseni aina pikkuhiprakassa levittelee käsiään ja kertoo, että kyllä rahaa on. Vaikkei sitä niin mielinmäärin oikeasti olisikaan. On rahaa ostaa parille kaverille muutama kossuvissy, mutta seuraavana päivänä lompakko huutaa tyhjyyttään eikä olekkaan rahaa ostaa kunnon ruokaa. Toinen taas jättää laskuja maksamatta sen takia, että saisi ostettua sitä ruokaa.

No, jokainen tehköön omat valintansa rahojensa suhteen.

Rakkaudesta ruokaan

Ja ruoanlaittoon. 

Mä oon aina tykännyt häärätä keittiössä; laittaa ruokaa ja leipoa herkkuja. Paremmin oon onnistunut tossa jälkimmäisessä ja niiden herkkujen syöminenkin on ollut ihan mukavaa puuhaa :) Kamalan sotkun oon aina saanut aikaan ja vaatimuksena mun seuraavaan kotiin Suomessa onkin iiiiso keittiö ja tiskikone, kiitos. Mun ihan ehdottomia lemppareita ja bravuureita on juustokakut, niitä oon ehtinyt väsäillä paljon erilaisia. Nyt kuitenkin täällä Ausseissa ollessani, mua on alkanut kiinnostamaan itse ruanlaitto enemmän ja näkemys kokkailusta saanut uusia ulottuvuuksia. Vaikka pulla päivässä pitää luut piilossa, niin ehkä ihan hyvä, että keittelen mielummin perunoita kuin leivon korvapuusteja. 

Mun hostäiti on laatinut tarkat ruokalistat joka päivälle, jota ensin hieman kauhistelin. Nyt kuitenkin pidän sitä tosi hyvänä ideana; helpottaa arkea ja eikös hyvin suunniteltu ole puoliksi tehty? Kaikki reseptit on valmiina ja ruoka-aineet kaapissa, eikä tarvitse tuhlata aikaa "mitähän tänään syötäisiin" pohtimiseen. Siitä vaan resepti kouraan ja hella päälle. 

Ruokaohjeet tässä perheessä on tosi helppoja, hyviä ja terveellisiä. Ihan täydellistä siis! Eineksiä ei syödä vaan kaikki tehdään itse ja tuoreista raaka-aineista. Samaa periaatetta oon yrittäny itsekin noudattaa. Suomeen palatessani mulla on todennäköisesti iso kasa reseptejä mukana! Voi sitä onnekasta, joka saa mun loihtimaan illallispöytään istua ;)  

Mä haluaisin nyt jakaa teille pari ohjetta, joiden mukaan oon tänään kokkaillut lapsille välipalaa ja koko perheelle illaksi dinnerin. Välipalana simppeleitä kaura- ja spelttikeksejä ja dinnerinä lihapullia ja bataattimuusia. Oon kääntänyt nää ohjeet enkusta suomeksi, joten joitakin hassuja kohtia voi ohjeista löytyä. Lisäksi lihapullaohjeessa oli alunperin mittayksikkö kuppeina, jonka muutin desilitraksi. 

Oat and spelt crackers/Kaura-spelttikeksit

(Ohje Jude Blereaun kirjasta "Wholefood for children")

Mitä tarvitaan?

160g valkoista spelttijauhetta
125g kaurahiutaleita jauhettuna
1/2 tl ruokasoodaa
hyppysellinen suolaa
1 rkl fariinisokeria 
(laitoin itse kookossokeria)
125g suolatonta voita pilkottuna
150 ml piimää tai jogurttia

Aluksi sekoitetaan kuivat aineet keskenään. Sen jälkeen lisätään huoneenlämpöinen voi jauhoseokseen sormenpäillä nyppien, kunnes taikina on muruista. Itse laitoin voin vaan tehosekottimeen jauhojen joukkoon ja hyvää tuli. Lopuksi lisätään piimä tai jogurtti kevyesti sekoittaen jauho-voi -seokseen. Sitten muotillaan taikina palloksi ja kiedotaan kelmuun, jonka jälkeen annetaan paketin jähmettyä jääkaapissa 1-2 -tuntia.

Jähmettymisen jälkeen laitetaan uuni kuumenemaan 180 asteeseen, otetaan taikina pois jääkaapista ja kaulitaan ohueksi levyksi. Ota tähän avuksi speltijauhoja, ettei taikina juutu alustaan kiinni. Tämän jälkeen irrotetaan takinasta muotilla pyöreitä kuvioita ja nostetaan leivinpaperoidulle uunipellille. Keksejä paistetaan uunissa, kunnes ne ovat kullanruskeita, noin 15-20 minuuttia.

Muscle Meatballs/lihapullat

(Ohje Mike Matthewsin kirjasta "The Shredded Chef")

Annoksia: 4 (4 lihapullaa per annos)

Valmisteluaika: 10 minuuttia

Kokkausaika: 20-25 minuuttia

Yhdessä annoksessa: 266 kaloria, 16g proteiinia, 11g hiilareita ja 5g rasvaa

Mitä tarvitaan?

n. 700g vähärasvaista kalkkunan jauhelihaa

2 munanvalkuaista

1 1/4 dl vehnäleseitä

reilu 1/2 dl kaurahiutaleita

1 rkl pellavansiemeniä

1 rkl parmesaanijuustoa raasteena

1/2 tl yleismaustetta

1/4 tl mustapippuria

1. Laita uuni lämpiämään 190 asteeseen. 

2. Sekoita kaikki aineet keskenään kulhossa.

3. Pyörittele 16 lihapullaa ja asettele leivinpaperin päälle uunipellille.

4. Paista uunissa 15-20 minuuttia. 

Bon appétit! 

Suomikaipuu

Mitä mä kaipaan Suomessa?

Ihmisiä.  Ja Tamperetta sekä Ruovesikotia. Ja vähän kyllä Fazerin sinistä ja salmiakkiakin. Oon jo ehtinyt syömään ne karkkivarastot, jotka toin tänne tullessani :) Ruisleipä kanssa olis aika jees, mutta eiköhän sitäkin ehdi taas mielin määrin syödä, kun on takaisin Suomessa. Ja mummun tekemä makaronilaatikkokin kyllä silloin tällöin maistuisi. Mutta jokatapauksessa, en niinkään kyllä noita herkkuloita kaipaa, kyllähän täältäkin saa vaikka mitä jos karkkihammasta kolottaa. Ja noi hostäidin ruokareseptit on tosi hyviä, eikä oo kokissakaan valittamista. Mä kuitenkin loihdin dinnerin melkein joka ilta. 

Eniten kaipaan kuitenkin ihmisiä. Mun perhettä ja ystäviä. Sukulaisia ja työkavereita. En vois olla onnellisempi siitä laajasta sosiaalisesta verkostosta, mikä mulla Suomessa on.  Mutta tiedän, että siellä se säilyy ja odottaa mua, kun täältä maltan palata. Nyt mä yritän luoda verkostoa ympärilleni täällä ja hyvin siinä oonkin onnistunut. 

Mun perhe on aika hauska. Me ollaan kaikki vähän hulluja, mutta en vois kuvitella meidän olevan mitään muuta. Me likat, äiti mukaanlukien, puhutaan kaikki toistemme päälle ja suhteellisen kovaan ääneen. Kaikki on aina oikeassa eikä kukaan anna millään periksi. Riitojahan syntyy väistämättä ja ärräpäitä lentää, mutta kyllä mä silti kaikista niin kovasti tykkään. Eniten oon aina ollut onnellinen siitä, että meidän perheessä puhutaan asioista suoraan eikä mitään tarvitse salailla. Aina, jos on ollut oikeasti hätä, on saanut vielä aikuisiälläkin kääntää auton nokan kohti Ruovettä ja viedä repullisen murheita kotiin. On saanut sitten lähteä tyhjällä repulla sieltä pois. Eikä me olla niin kamalan vakavia oltu ikinä. Nauretaan hirveesti niin itsellemme kuin toisillemme ja hassutellaan, iskäkin on aina ihan innoissaan mukana. Kaikkihan me tytöt ollaan jo muutettu pois kotoa, mutta perhe säilyy silti. Mun siskot on mulle kamalan rakkaita ja me ollaan tosi läheisiä keskenämme. Mä oon tietenkin yrittäny vanhimpana olla hyvänä esimerkkinä mun siskoille, siinä aina onnistumatta. 

Me pidettiin vielä kuukautta ennen mun lähtöä mun 25-vuotis synttärit yhdessä perheen kesken isovanhempien mökillä ja käytiin kuuntelemassa paikallisessa tanssimestassa Apulantaa. Ei se reissu välttämättä mennyt ihan niinkun suunniteltiin, mutta hauskaa kuitenkin oli. Sen reissun ansiosta mulla jäi Suomeen yksi ihminen lisää kaivattavaksi. Olihan se arvattavissa, että kun oot jo melkein toinen jalka lähdössä maailmalle ja kaikki asiat reilassa, niin tapaat jonkun ihanan miehen Suomessa. Jonka ei pitänyt viedä sulta jalkoja alta, mutta sen se kuitenkin teki. Mä voisin jatkaa kirjoittamista tän asian tiimoilta vielä vaikka kuinka paljon, mutta säästän teidät lässynlässyiltä. Aika näyttää, miten asiat menee eteenpäin.

Auringonlasku sai mut Byron Baylla piirtelemään sydämiä hiekkaan. 

Ystävät. Toiset ovat kulkeneet mun vierellä enemmän aikaa ja toiset vähemmän, mutta yhtä tärkeitä kaikki. Mä en vois kuvitellakaan elämääni ilman ystäviä. Mun ystävät on aitoja ja hauskoja ja niiden kanssa voi jakaa melkein kaiken. Mulla on ollut niitä hetkiä, kun on tuntunut, että seinät kaatuu päälle. Onneks on sillon ollut niin iso joukko rakkaita ihmisiä ympärillä, että ne on nostanu ne seinät takaisin pystyyn. Ne on mun supernaisia ja -miehiä, joita mä arvostan ihan tosi paljon. 

Byron Bay

Mulla on ollut vähän kiireistä tää viikko, enkä oo ehtinyt kunnolla istahtaa alas ja kirjoittaa. No, nyt koitan kertoa pikaisesti viime viikonlopun reissusta tässä junassa istuessa matkalla cityyn. Nään siellä paria kaveria ja mennään käymään maailmanpyörässä. Saa nähä kuinka meikä kiljuu, kun ei noi korkeat paikat oo ihan lemppareita. Näkymät sieltä on kyllä varmasti upeet! 

Mun edellinen viikko ei ollu niitä maailman parhaimpia. Nukuin huonosti ja olin sitten päivällä vähän väsynyt, enkä jaksanu juuri jumppaamassakaan käydä. Oli myös koti-ikävä ja jotenkin vaan huono fiilis kokoajan. Perjantaina illalla kaikki harmi ja ikävä sortu niskaan, kun väänsin yömyöhään tullimaksuja Byron Bayn reissua varten ja itkuhan siinä tuli, kun tuntui ettei hiffannu mitään. Onneks on keksitty whatsapp, jonka välityksellä sain nopeasti yhteyden Suomeen ja ihanalle ystävälleni Nykelle, jonka jälkeen kaikki tuntui taas paljon paremmalta. On niin parasta, että voi olla yhteyksissä ystäviin niin helposti täältä maapallon toiselta puolelta. Hassua.

Onneks kuitenkin koitti viikonloppu ja Byron Bay, joka oli aivan uskomaton! Nautin täysin rinnoin joka hetkestä siellä (tai paljain rinnoin, jos huomioidaan maanantain yläosattomissa auringonotto Lennox Beachilla). Nojoo, automatka keski tuhottoman kauan sinne lauantaina, kun oli hirveet ruuhkat. Yhteensä ajokilometrejä tuli kuutisensataa eestaas, mutta olipahan se sen arvoista. Maisemat oli tosi kauniita matkalla ja seurakin mitä parhainta. Tehtiin tosiaan reissu yhdessä parin suomitytön, Julian ja Aiskin kanssa. 

Tässä ollaan juuri stopissa yhdellä huoltoasemalla about puolivälissä matkaa ja mä tietenkin syömässä sushilounasta, namnam. 

Lauantaina meillä oli sporttipäivä. Käveltiin muutaman kilometrin matka Byron Baylla semmoselle kukkulalle, jossa sijaitsee lighthouse. Matkalta napsittiin paljon kuvia ja fiilis oli sanoinkuvaamaton. Siellä oli niin kaunista ja se meren läheisyys tuntui niin rauhoittavalta. Käytiinpä vallottamassa myös Australian itäisin kohta, joka oli tän kävelyreitin varrella. Kuvat kertoo vaan murto-osan siitä kaikesta, mitä siellä koin. 

Päivän päätteksi me käytiin vielä uimassa meressä ja ihailtiin auringonlaskua. Illan kruunasi illallinen 

ja lasi roseviiniä. Perfect! Sitten saikin tyytyväisenä jatkaa matkaa puolentunnin ajomatkan päähän Ballinaan, jossa meidän motelli sijaitsi. Motelli yllätti omat odotukset ihan täysin. Siellä oli kaksi makuuhuonetta, joista tytöt luovutti mulle toisen vanhimman oikeudella sekä olkkari ja kylppäri. Autonkin sai pihaan hyvin parkkiin ja meidän huoneisto oli tosi siistissä kunnossa. Kyllä siellä kelpasi viettää seuraavat kaksi yötä.

Sunnuntaina me suunnattiin Byron Baylle ottamaan arskaa. Siellä maattiin koko päivä ja hienoohan se oli. Onneks mä lilluin niin aurinkorasvassa kokoajan, etten palanu ihan hirveesti. Aamulla käytiin ostaan vähän eväitä päiväks, joista mä loihdin itelleni vegesalaatin lounaaksi. Salaattilounas oikeuttikin mut illalla mussuttaan motellilla pizzaa :) 

Maanantaina me mentiin nauttimaan päivästä Ballinan lähelle Lennox Beachille, joka oli Byroniin verrattuna rauhallisempi ja saatiin hyvät paikat palmujen vierestä. Aiskilla oli mukana riippukeinu, jossa päästiin myös köllöttelemään. Iltapäivästä käytiin syömässä fish&chips -kalaravintolassa, jossa nautiskelin päivän erikoista; lohta, jossa oli kaverina perunaa, kurpitsaa ja pinaattia. Se oli tosi herkullista eikä maksanutkaan kun parikymmentä dollaria eli about neljätoista euroa. Sitten lähdettiinkin ajeleen kotia kohti. Tällä kertaa vältyttiin isommilta ruuhkilta, vaikka silti matkaa Dayboroon taittui nelisen tuntia pysähdyksineen. 

Oli kyllä ihan mahtava reissu! 

Ei sitä voi olla tällä hetkellä tyytyväisempi omaan elämäänsä. Saan kokea niitä asioita, mistä oon ennen vaan unelmoinut.