Ihanaa arkea ja opiskelua

Kahvikuppi kouraan ja kirjoittamaan. 

Ensin vauvaterveiset. Isabel on tänään seitsemän kuukauden ikäinen! Mihin tää aika rientää? Viime viikolla hän oppi konttaamaan, joten nyt mennään ja lujaa. Kaikki pyörälliset jutut kuten toimistotuoli, rattaat ja autot kiinnostaa. Kiinteät ruuat maittaa välillä enemmän, välillä vähemmän, mutta herkkua on edelleenkin äidin maito. Yöt ollaan jo viimeisen kuukauden ajan nukuttu heräämättä, mikä antaa meille kaikille niin paljon enemmän energiaa päiviin. Isabel on iloinen, sosiaalinen tyttö, joka nauttii huomiosta ja höpsöttelystä. Hänen naurunsa hurmaa kyllä äidin ja daddyn lisäksi muutkin, ja kun joku muu nappaa syliin niin äitiä ei tule ikävä! Pari hammastakin suussa jo kurkistaa. Äidin tukkaa ja naamaa on kiva repiä ja pahvilaatikko on yksi lempileluista. Kyllä elämä maittaa. 

Mä olen joka päivä kiitollinen tästä rempseästä likasta ja siitä aidosta ilosta, minkä hän persoonallaan tuo. 

Meidän arki on ollut vähän kiireistä, vaikka hetkessä eletäänkin nauruneen ja itkuineen. Mä pitkään mietin, että haluaisin aloittaa opiskelut pitkästä aikaa ja oppia jotain uutta. Ympäristöasiat ja kestävä kehitys ovat kiinnostaneet jo hetken aikaa, ja oon ollut kova opiskelemaan internetin ihmeellisestä maailmasta, miten voisin huolehtia tästä meidän rakkaasta maapallosta paremmin. Tästä se potku persuuksille sitten lähti ja aloitin kestävän kehityksen verkko-opinnot Tasmanian yliopiston kautta. Pari kuukautta tässä on kulunut ja kaikki tehtävät on palautettu ajallaan, vaikka organisointia se onkin vaatinut. Kun Isabel on hereillä niin leikitään ja kun hän nukkuu niin tehdään muut hommat kuten tiskit ja pyykit, huushollin puunaus, ruuanlaitto ja opiskelu. Pino mielenkiintoisia kirjoja odottaa hyllyn kulmalla sitä kaunista päivää, kun joku ne avaa. Päivät hurahtaa kovaa kyytiä eikä tylsää kyllä ole. Vähän vaikeampaa tämä opiskelujen ja vauvan kanssa kotona olemisen yhteensovittaminen oli kuin kuvittelin. 

Mä haaveilen edelleenkin siitä Suomeen tulosta, mutta samalla arvostan sitä, kuinka hyvin asiat täällä Australiassa on. Oon kiitollinen, että täällä eletään aikalailla normaalia arkea ja kiitos siitä kuuluu niille tiukille rajoituksille mitä täällä on ollut. 

Täällä on nyt syksy ja mä nautin! Aamulla on jo mukavan viileää, mutta päivisin on shortsikelit. Muutamana päivänä oon jo laittanut farkut jalkaan ja vitsi miten ihanalta on tuntunut, kun ei hiki valu ihoa myöden yötä päivää. Kyllä se suomalaisuus meikäläisessä vahvasti asustaa! Kohta sitä kaipaa taas saunaa, kun rupee viileneen. On muuten ollut niin kiva puhua suomea päivittäin, kun saa höpistä ja lauleskella Isabelille suomeksi. Me myös käydään Suomi-kerhossa kerran kuussa, mikä tekee hyvää niin mulle kuin Isabelille. Aivan ihanaa, että täällä on suomalainen yhteisö ja voi sitäkin kautta pitää yllä suomalaista kulttuuria. Meistä ei täysin ausseja helposti tehdäkään. Monikulttuurisuus ja erilaisuus on rikkaus! 

Halauksia kaikkien päivään! 

Muistakaa pysähtyä ja nauttia arkisista, pienistä asioista. Niistä se onni löytyy! 

💜Jonna

KOTI-IKÄVÄ

Mun sydän särkyi pari viikkoa sitten. 

Olin tyhmä ja luin uutisia. Yritän niiden lukemista yleensä välttää, koska enimmäkseen sieltä saa lukea aina negatiivisia juttuja, joista jää vain paha mieli. Tää kerta ei ollut poikkeus. Luin, ettei täältä Australiasta välttämättä pääse vielä tänäkään vuonna lentämään minnekään. Ei edes oman perheen luokse.

Ja mulla on ikävä. Ja mä toivoisin, että Isabel pääsis näkemään Suomen mummua ja vaaria, Suomen perhettä ja Suomea ylipäänsä. Viime vuosi meni hyvin toivoessa, että kyllä tää virus menee ohi, kyllä tää hellittää pian. Nyt on uusi vuosi ja virus jyllää edelleen ja tappaa ihmisiä. Saakeli soikoon, kun harmittaa. 

Onneks netti sentään pelaa! Ollaan soiteltu monta kertaa viikossa mummulaan. Onhan se parempi kun ei mitään. Ja niin moni tässä samassa jamassa, kaukana kotoa. 

Laitan silmät kiinni ja kuvittelen papan hakemaan meitä lentokentältä mummun kanssa.  Kuvittelen Isabelin heittämään ekat löylyt mummun ja vaarin kanssa rantasaunalle. Kuvittelen tätsyjen ilmeet Isabelia ekaa kertaa rutistaessa. 

Mä oon yrittänyt ajatella positiivisesti, mutta välillä se on vaikeeta. Oon aina tiennyt täällä asuessani, että Suomeen pääsee visiitille heti jos kova ikävä yllättää. Nyt on sitten tullut raja vastaan, epätietoisuus ja itku!

Hiton corona. 

Mun sydäntä raastaa, mutta se menee ohi. Se menee ohi, kun Isabel herää kohta päiväunilta ja hymyilee. Hymyilee ihanaa aitoa hymyä tietämättä mitään koko viruksesta. Ja mä hymyilen takaisin. 

Yritetään kaikki jaksaa tän vaikeen ajan yli ja nauttia niistä ihanista asioita, joita meillä elämässä on. 

💜Jonna

2020

Vuosi 2020 oli meille hyvä. Me otettiin se vastaan Suomessa mun perheen kesken. Oli kyllä hauskaa! Pelattiin Casparin opettamaa korttipeliä koko perheen voimin ja mulla oli nokka vähän irvissä kun hävisin ainakin joka toisen pelin. (Oon huono häviäjä!) Paluumatkalla kotiin Australiaan, me pysähdyttiin nauttimaan Singaporesta muutamaksi päiväksi. Singapore oli kaunis ja siisti, mutta kallis. Voisin mennä uudestaan.

Melkein heti kotiin päästyä saatiinkin selville, että pieni vauvanalku kasvaa mun mahassa. Suurin osa vuodesta meni siis raskaana ollessa. Jaettiin ilouutiset lähimmäisille helmikuussa. Musta tulee äiti! Ja mun äidistä ja isistä tulee mummu ja vaari! Tämä oli tietty se asia, joka tekikin tästä vuodesta spesiaalin ja parhaimman vuoden ikinä. 

Sitten tulikin tämä virus kuvioihin. Rajoituksia. Caspar aloitti tekemään töitä kotoa käsin. Lisää rajoituksia. Vessapaperi kaupoista loppu. HYSTERIA. Olin onnekas siinä mielessä, että mun työt säilyi samana ja työtunnit oikeestaan vaan lisääntyi. Aloitin töissä vauva-projektin lasten kanssa, jonka parissa me häärättiin mun äitiyslomaan asti. Juteltiin vauvoista, leikittiin nukeilla, pidettiin babyshowerit, piirettiin vauvavatsoja ja jopa tehtiin iso raskausmaha paperimassasta. Lapset innoissaan seurasivat mun vatsan kasvamista. 

Kesäkuun paikkeilla rajoituksia alettiin vähän hölläämään ja me tavattiin enemmän taas meidän ystäviä ja oltiin sosiaalisia. Mä rupesin olemaan aika väsynyt, kun raskauden viimeinen kolmannes alkoi. Heinäkuussa me ajeltiin Casparin kanssa Hervey Bayhin pienelle lomalle ennen vauvan syntymää. Siellä oli tosi hiljaista eikä turistirysää, koska a) corona ja b) talvikausi. Meillä oli ihana airbnb-huone isolla kylpyammeella, merinäköalalla ja kattoterassilla. Miten parasta olikaan aamulla herätä tähän maisemaan ja meren rauhoittavaan ääneen. Annettiin meidän paheille valta ja käytiin aamupalalla ja aamukahvilla ulkona joka aamu.

Elokuussa mulla oli jo iso maha ja täytin 30! Sain juhlia synttäreitä isoin joukoin, kunnes coronatapauksia alkoi taas tulla lisää ja rajoituksia tiukennettiin. Mä jäin myös äitiyslomalle (vihdoinkin) ja käytin aikani kämpän puunaamiseen ja vauvan huoneen järjestelyyn. Sain myös viettää aikaa mun ystävien kanssa niin skypessä kuin livenä babyshowereita juhlien. 

Voi kun mua jännitti vauvan syntymä!

Syyskuun 21. päivä Isabel syntyi ja musta tuli äiti ja Casparista "daddy". Meidän maailma muuttui kertaheitolla. Me oltiin umpiväsyneitä, mutta maailman onnellisimpia pienestä prinsessasta. Vauvakuplassa elettiin seuraavat viikot ja opeteltiin uutta arkea.

Loppuvuosi meni hujauksessa Isabelin kehitystä seuraten. Me vietettiin paljon aikaa kotona. Kuinka nopeasti vauvat oppiikaan uusia juttuja, käsittämätöntä. Ystäviä kävi kylässä Isabelia ihailemassa ja myös Casparin puolen perhe tapas Isabelin pari kertaa. Kovasti soiteltiin Suomeen mummulle ja vaarille, tätsyille ja isomummulle ja -papalle. Yksi Suomen tädeistä oli tulossa visiitillekin, mutta kun rajat on kiinni ja maailma sekaisin viruksesta, niin tämä tottakai peruuntui.

Joulukuussa me palattiin takaisin meidän rakkaan harrastuksen, parkrunin pariin, kun tapahtumaa oli taas turvallista järjestää. Nyt taas tiesi miten lauantai aamut aloittaa; viisi kilsaa kävellen/juosten ja sitten aamiaiselle juoksupoppoon kanssa. Joulua me vietettiin etukäteen Casparin puolen perheen kanssa ja sitten itse pyhinä ihan vaan kolmistaan täällä kotona. Isabelin eka joulu oli rauhallinen ja kuusen alla oli monta pientä pakettia, jotka minä innoissani avasin, kun soiteltiin Suomeen kello kuus illalla, Isabelin huutaessa väsymystä vieressä! Haha, ja juuri mainitsin, että meidän joulu oli rauhallinen. 

Oon kiitollinen viime vuodesta. Kiitollinen siitä, että sain olla terve ja lähimmäiset myös. Kiitollinen siitä, meidän perheeseen syntyi terve, kaunis tyttö. Ja musta tuli äiti. 

Toivon, että tänä vuonnakin pysytään terveinä ja päästäis käymään Suomessa. Hus corona, mene pois!

IHANAA VUOTTA 2021 KAIKILLE!

💜Jonna