Mun sydän särkyi pari viikkoa sitten.
Olin tyhmä ja luin uutisia. Yritän niiden lukemista yleensä välttää, koska enimmäkseen sieltä saa lukea aina negatiivisia juttuja, joista jää vain paha mieli. Tää kerta ei ollut poikkeus. Luin, ettei täältä Australiasta välttämättä pääse vielä tänäkään vuonna lentämään minnekään. Ei edes oman perheen luokse.
Ja mulla on ikävä. Ja mä toivoisin, että Isabel pääsis näkemään Suomen mummua ja vaaria, Suomen perhettä ja Suomea ylipäänsä. Viime vuosi meni hyvin toivoessa, että kyllä tää virus menee ohi, kyllä tää hellittää pian. Nyt on uusi vuosi ja virus jyllää edelleen ja tappaa ihmisiä. Saakeli soikoon, kun harmittaa.
Onneks netti sentään pelaa! Ollaan soiteltu monta kertaa viikossa mummulaan. Onhan se parempi kun ei mitään. Ja niin moni tässä samassa jamassa, kaukana kotoa.
Laitan silmät kiinni ja kuvittelen papan hakemaan meitä lentokentältä mummun kanssa. Kuvittelen Isabelin heittämään ekat löylyt mummun ja vaarin kanssa rantasaunalle. Kuvittelen tätsyjen ilmeet Isabelia ekaa kertaa rutistaessa.
Mä oon yrittänyt ajatella positiivisesti, mutta välillä se on vaikeeta. Oon aina tiennyt täällä asuessani, että Suomeen pääsee visiitille heti jos kova ikävä yllättää. Nyt on sitten tullut raja vastaan, epätietoisuus ja itku!
Hiton corona.
Mun sydäntä raastaa, mutta se menee ohi. Se menee ohi, kun Isabel herää kohta päiväunilta ja hymyilee. Hymyilee ihanaa aitoa hymyä tietämättä mitään koko viruksesta. Ja mä hymyilen takaisin.
Yritetään kaikki jaksaa tän vaikeen ajan yli ja nauttia niistä ihanista asioita, joita meillä elämässä on.
💜Jonna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti