Minun vuoteni

Viimeisiä päiviä viedään tältä vuodelta. Tän vuoden alku oli täynnä tunteita laidasta laitaan. Itketti lähteä pois Suomesta ja jättää heipat työpaikalle, Pirkkalan kodille, perheelle ja ystäville. Ahdisti pakata tavaroita ja karsia tärkeimmät yhteen matkalaukkuun, jonka ottaisin mukaan Australiaan. Jännitti, kuinka kaikki lähtee uudessa kotimaassa sujumaan niin englannin kielen, viisumin kuin perus arkisten asioiden ja parisuhteenkin kannalta. Toisaalta taas oli semmonen fiilis, että IHANAA, vihdoinkin päästään Casparin kanssa asustamaan samassa maassa ilman kaukosuhdetta ja kaikki ne vastoinkäymiset ja onnen hetket mitä vastaan tuleekaan, saadaan setvittyä ja koettua yhdessä kasvotusten ilman skypekeskusteluita tai whatsapp ääniviestejä ja monen tunnin aikaeroa. Olin niin onnellinen, että pääsen muuttamaan tänne lämpöiseen, näkemään Casparin meille vuokraaman kodin, kyhnöttämään sohvalla sen vieressä netflixiä vahdaten, lenkkeilemään Brisbane -joen varrelle ja heittäytymään uuteen seikkailuun. Ja onnellinen oon edelleen.

On tässä viimeisten kuukausien aikana sattunut jos jonkinmoista ja pari kertaa on Caspar kysynyt, että kuinka kiireesti tarviin kyydin lentokentälle. Ja ei siis sen takia, että menis lusikat jakoon, vaan ihan vaan sen takia, että meikä "mulle kaikki heti nyt" malttamattomana ja stressialttiina persoonana vaatii itseltään liikaa, pettyy ja ikävöi Suomeen ajatellen, että asiat sujuu siellä muitta mutkitta. Tämä asettuminen on vienyt aikansa ja on prosessin alla edelleen, ja joskus sitä haluaisi asioida Suomeksi, viettää aikaa perheen kanssa ja mennä kahville rupattelemaan hyvän ystävän kanssa töiden jälkeen. On myös ollut hetkiä, kun siellä Suomen päässä on ystävillä ollut vaikeampaa ja etenkin silloin sitä toivoisi, että pääsisi edes halauksen antamaan ja olemaan läsnä paikan päällä. Oon iloinen, että pääsin töihin käsiksi aika nopeasti täällä ja arkiset rutiinit pitää maanpinnalla kiinni. Mulla on pari hyvää ystävää töissä ja sen kautta tullut niitä omiakin juttuja. Pikkuhiljaa, yritän aina muistutella itselleni.

Meidän oman kodin metsästys nyt loppuvuodesta on pitänyt viikonloputkin kiireisenä, kun pää kolmantena jalkana on juostu asuntonäytöissä. Parista asunnosta tehtiin tarjouskin, mutta eipä asia edennyt siitä sen pidemmälle. Sitten tehtiin päätös, että ollaan vielä vuokralla puoli vuotta ja ruvetaan parin kuukauden päästä taas asuntojahtiin. Mikäs kiire tässä mihinkään on, kun tässä kodissa viihdytään tosi hyvin.

Mä odotan ensi vuotta innolla. Me mennään Balille tammikuussa treffaamaan mun suomiystävää, juomaan halpoja mojitoja ja rentoutumaan!! Helmikuussa mun ihanat lastentarhantäti -kollegat saapuu visiitille ja heti sen perään rakas ystävä lukioajoilta koko perheen voimin tulee kurkkaamaan miltä mun elämä täällä näyttää. Heinäkuussa mä tulen sitten Suomeen ja siitä tulee ihan huippua. Tasapainoittamaan näitä onnen päiviä mä yritän saada valmiiksi lastenhoitoon liittyvän online-kurssin ja saada muutenkin mun tutkinnon vihdoinkin hyväksyttyä täällä. Niin ja yritän myös stressata vähemmän ja relata enemmän, niinkun joka ikinen vuosi! Jospa nyt onnistais!

Ihanaa Uutta Vuotta kaikille! Mä toivon, että siitä tulee paras!

Suurella sydämmellä Jonna

Hengissä ollaan

Ensimmäinen lause tässä kirjoittamisen aloituksessa on aina se vaikein, joten jätän sen välistä kokonaan. En aio myöskään listata selityksiä sille, miksen oo kirjoittanut pitkään aikaan yhtään mitään. Voi kun se lista oliskin pitkä ja teillä nousis savua korvista.

Kamalasti on kerrottavaa ja asioiden kertominen lyhyesti ei oo mun vahvuuksia. Koitetaan nyt kuitenkin!

Mulla on töitä täällä! Ollut jo itseasiassa kesäkuun alusta lähtien. Lähettelin cv:n muutamaan paikkaan ja yhdestä sitten soittivat ja pyysivät haastatteluun. Parin viikon päästä haastattelusta mulla alkoikin jo hommat päiväkodissa. Oman lastentarhanopettajan tutkinnon hyväksytyksi saaminen täällä on vielä prosessin alla, mutta nyt oon Assistant Educator -nimikkeellä eli sanoisin että vähän niinkuin lastenhoitajana. Ekat pari viikkoa töissä oli tosi raskaita pelkästään enkunkielisen ympäristön takia, mutta rutiineihin ja täkäläiseen varhaiskasvatusjärjestelmään pääsin sisälle tosi nopsaa. Maanantaista perjantaihin meikä viilettää siis lasten perässä ja näin ollen saan kannettua omankin korteni kekoon tässä meidän huushollissa. 

Niin ja sitten toinen juttu, me ravataan asuntonäytöissä Casparin kanssa! Nyt on semmonen buumi päällä, että oksat pois. Me halutaan oma koti kullan kallis ja jos hyvin käy, niin ostetaan jo tän vuoden lopussa tai ens vuoden alussa. Kolmio olis hakusessa ja mielellään julkisten kulkuyhteyksien lähettyviltä eikä hirveen kaukana keskustasta. Katsotaan miten meidän käy :)

Täällä tää arki menee ihan mukavasti. Välillä on ylämäkiä ja alamäkiä, mutta sitähän tää elämä tuppaa olemaan. Auto on kuitenkin ehjänä enkä muutenkaan oo kämmäillyt normaalia enempää. Juokseminen on edelleen lähellä sydäntä, mutta tässä viimeaikoina on lenkkarit olleet vähemmällä käytöllä. Mulla varmaan mieli vielä siellä Suomen vudenajoissa ja syysmasis iskenyt! Vaikka noh, eihän täällä ole syksystä tietoakaan. Päinvastoin, kesä tulla jolkottaa eikä tänäänkään oo lähemmäs kolmenkymmenen asteen helteessä tarvinnut palella. Mä nautin kyllä tästä lämmöstä. 

Ens kesää odotan kuin kuuta nousevaa. Nimittäin Suomen kesää, joka kukoistaa parhaimmillaan siinä heinkäkuun puolenvälin jälkeen toivottavasti, kun mulla on haaveissa tulla sinne. Melkein oon ostanut lentoliput! Mun kaksi ihanaa suomiystävää on mennyt naimisiin tässä muutaman kuukauden sisään ja kyllä on joutunut kyyneliä tirauttamaan hääkutsuja lukiessa. Monen monta onnen kyyneltä tottakai, mutta on myös harmittanut, kun ei ole päässyt mukaan juhlimaan. Ensi vuonna mä kuitenkin lupaan olla siellä juhlimassa missattuja häitä, synttäreitä ja tupareita jälkikäteen.  Ja rutistaa koko Suomen kansaa! Mää kovasti odotan, että pääsen kotio kylään! 

Oliko tää nyt tarpeeks lyhyt teksti?

Jonna kiittää ja kuittaa, täällä on kaikki hyvin. Nauttikaa viikonlopusta!

Oktoberfest 2017 Brisbanessa

Jessica Suomesta käymässä mua ja Casparia moikkaamassa <3

Missing Finland

Viime viikolla mulla iski kamala ikävä Suomeen. Johtunee varmaan monesta eri syystä. Soittelin muun muassa mun edellisen työpaikan lasten kanssa, joka oli aivan ihanaa. Niillä oli niin paljon kerrottavaa, että lähestulkoon kuorossa kertoivat kuulumisiaan. Lisäksi mä rimpautin iskälle, jonka jälkeen kyyneleet silmissä kiiruhdin Casparin kainaloon kertomaan, että on ikävä iskää. Ja mun perhettä. Loppuviikosta puheluita ja viestittelyä mun rakkailla ystäville Suomeen ja pienen kummipojan kanssa kommunikointia skypen välityksellä. Pikkujätkä ihmetteli, kun kummitäti heiluttelee ja höpisee luurin toisessa päässä, mutta ei voi hetkeksi ottaa syliin ja rutistaa.

Niin, mehän saatiin viisuminhaku päätökseen viime viikolla, jonka jälkeen on ollut helpottunut olo. Turistiviisumi on takana ja mä oon nyt täällä Bridging Visalla, joka antaa mulle täydet oikeudet opiskella tai tehdä töitä Australiassa kunnes saadaan vihreää valoa Partner Visalle ehkä reilun vuoden päästä. Sitä ennen mun pitäis pysytellä täällä toisella puolella palloa, koska maasta poistumiseen tarviin taas uuden viisumin. Nyt mää oon oikeestaan vasta tajunnut sen, että tää on mun koti nyt. Mää asun täällä enkä tiedä, koska tuun Suomeen seuraavan kerran. On vaan hyväksyttävä tää etäisyys ja siitä huolimatta pitää Suomessa olevat ihmiset lähellä. Hyväksyttävä, että toisinaan on kova ikävä ja pelottaa, miten suhde ystäviin ja perheeseen voi muuttua tässä matkan varrella.

Nämä ihanaiset <3

Ja elää tässä hetkessä. Mä oon ollut täällä takaisin kolme kuukautta ja silti mulla on kaikki samat ihmiset elämässä kuin oli lähtiessäkin. Ja lisää tulee kokoajan täällä päässä, kun tutustun uusiin ihmisiin. En mä voisi kuvitella, että asuisin Suomessa tällä hetkellä. Enkä mää ole koskaan ollut niin onnellinen, kun oon nyt täällä Casparin kanssa. Niin tyytyväinen elämääni ja tähän seikkailuun, mihin oon uskaltanut lähteä mukaan. En voi sanoa, että oli vaan helppoa tehdä päätös tänne lähtemisestä, mutta vielä vaikeampaa olis ollut jäädä Suomeen. Mä olen vitsaillut aikoinaan elämäni miehestä, joka puhuu englantia, käy mun kanssa juoksemassa ja asuu mun kanssa lämpöisessä maassa. Ei se ollutkaan vitsi. Kaikki elämän kiemurat ovat tuoneet mut tänne ja kyllähän mun kelpaa täällä olla, vaikka tunteet välillä heilahtelee Suomen suuntaan.

Tein karjalanpiirakoita helpottamaan Suomi-ikävää

Tää on niin totista touhua nyt, kun mun pitää ruveta kunnon töitäkin katselemaan, hah. Ei tällä satunnaisella blogin kirjoittelulla, kotitöillä, kokkaamisilla ja babysittauksella ihan hirveesti saa rahaa säästöön. Tuumasta toimeen siis, mun CV on melkein valmis in English ja sitten paikkoja hakemaan. Pidetään peukkuja, että jotain löytyisi! Lastentarhanopet on haaveessa, mutta sitä ennen ehkä vain muita päiväkotihommia tai vastaavaa, jotta käy kaikki jutut tutuiksi ja uskaltaa hypätä ottamaan enemmän vastuuta.

Kirjoittelen taas kun joudan, halauksia <3

KLARA VAPPEN

Meikä ottamassa lepoa kuvanoton verran Toowoomban näköalapaikalla.

Pian on vappu. Muutama vuosi takaperin se tarkotti Tampereella siiderinlitkimistä koskenrannassa kavereiden kanssa, serpentiiniä, metrilakuja torilta sekä äidin paistamia munkkeja ja simaa. Yhtenä vappuna repäsin ja vedin päälleni valkoisen hoitsupuvun, jota piti oikein lyhentää, kun oli teinijonnan mieleen liian pitkä helma! Täällä Aussilassa vappua ei mitenkään erityisemmin juhlita. Mun vappusuunnitelmissa on kuitenkin huomenna suunnistaa Casparin kanssa Kangaroo Pointille muutaman kilsan päähän juhlimaan vappua suomiporukalla. Kyseessä Suomi100 Vappupiknik täällä Brisbanessa, jossa ohjelmassa mölkkyä, ilmapalloja, suomimusaa, suomen kieltä ja munkkeja tietty! Caspar pääsee vähän tutustumaan suomalaiseen kulttuuriin lisää, juhuu. Mää en oo ikinä simaa tehny enkä tehnyt tänä vuonnakaan, mutta voiko sen korvata viinilasillisella? Ihan vaan yhdellä sellaisella, koska oon luvannut mennä nuuskuttelemaan vauvaa ja leikkimään pikkuautoilla piknikin jälkeen.

Pari päivää sitten äiti lähetteli Suomesta lumisia kuvia, mutta mää lähetän täältä nyt teille kasapäin lämpöä ja toivon, että ehtii ajoissa perille, ettei tarttis vappuna siellä koskenrannassa hoitsukoltuissa palella. 

Mää lupailin viime kerralla palata vielä pääsiäiseen ja niihin juoksukuvioihin. Eli me lähdettiin pääsiäisenä ajelemaan kuuden jälkeen aamulla kohti semmosta pikkukylää nimeltään Dalby. Siellä oli koko pääsiäisen pyhät kestävät ampumiskisat, jonne ihmiset oli leiriytyneet koko pitkän viikonlopun ajaksi perheidensä kanssa. Casparin äiti ja isä sekä sisarukset oli siellä myös perheineen, joten tämmönen pakollinen sukukokous oli edessä. Mää en saanu nukuttua kunnolla edellisenä yönä, kun jännitin niin paljon ja siitä johtuen kiukuttelin alkumatkan Casparille. Oli se vähän huolissaan, että meinaanko jatkaa koko kolme tuntia kestävän ajomatkan. Lopetin kuitenkin aikalailla ekan vartin jälkeen. 

Pääsiäistipu ja Caspar

Me pysähdyttiin aamupalalle ja kahville matkanvarrella ja jatkettiin taas matkaa. Landemaisemat oli tosi kauniita eikä aika tullut pitkäksi ollenkaan niitä katsellessa ja Casparin kanssa höpistessä. Jännittäminen ei kuitenkaan tuntunut katoavan mihinkään. Olinhan mää tavannut Casparin koko suvun jo vuosi takaperin sen mummun hautajaisissa (joo ei mikään paras mahdollinen tilaisuus tavata poikaystävän vanhempia ensimmäistä kertaa), mutta kun se enkun kieli ja vieraat ihmiset silti tuppaa vielä jänskättämään täällä. Heti kun päästiin perille jännitys kuitenkin oli kadonnut ja sain ohjennettua Casparin äidille mun leipoman porkkanakakun ilman sen kummempaa härdelliä. Kamala pauke siellä kisoissa oli kokoajan ja mua vähän pelotti alkuunsa se pyssyjen määrä ja ihmiset pitkine partoineen ja stetsoneineen. Mutta sitten mut valtasi semmonen huikee fiilis, että onpa hienoa olla täällä ja nähdä tämmöstä mitä en ollut ennen nähnyt. Ikähaarukka oli vauvasta vaariin ja jopa mummelit siellä oli koltut päällä kisailemassa panosvyöt lantion ympärillä. Ihailin naisten isoja kukkamekkoja ja ihmettelin ääneen Casparille, että mistä mulle saadaan tommonen ihana kolttu ensi vuodeksi, koska haluaisin pukeutua myös teeman mukaan, vaikka pyssyihin en kyllä koske. Caspar kehui, että varmaankin itse ovat kaikki mekkonsa ommelleet, mutta mää elän toivossa, että mää löydän mekkosen jostain putiikista valmiina. Päivä meni mukavasti ja iltapäivästä lähdettiin ajelemaan takaisin kotiin. Pysähdyttiin vielä sadan kilometrin päässä Brisbanesta olevaan kaupunkiin nimeltään Toowoomba, koska halusin nähdä siellä olevan näköalapaikan. Illalla kotona unta ei tarvinnut odotella. 

Pistol Club, Dalby, QLD

Lookout Point, Toowoomba

Seuraavana päivänä oli edessä biitsipäivä Noosassa. Tiia oli meitä siellä odottamassa ja vietettiin päivä rannalla ja lounastaessa yhdessä. Oli ihanaa vaan olla ja nauttia auringosta ja kytätä ihmisiä aurinkolasien takaa. Lähdettiin takaisin Brisbanea kohti hyvissä ajoin, koska matkaan kuluisi pääsiäisruuhkan takia hitusen enemmän aikaa. Poikettiin matkalla myös Dayborossa pikavisiitillä moikkaamassa mun entistä au pair perhettä. Lapset muisti mut hyvin eikä juurikaan ujostelleet, vaikka viimetapaamisesta onkin jo vuosi vierähtänyt. 

Sitten niihin juoksujuttuihin. Uutta kokopitkää maratonia ei ole suunnitelmissa lähitulevaisuudessa, mutta puolimaraton mennään varmaankin Casparin kanssa juoksemaan elokuun alussa. Tässä olisi siis aika hyvin aikaa treenata, mutta katsotaan riittääkö mulla motivaatiota. Juoksukilometrejä on viimeisten viikkojen aikana kertynyt viikkoa kohden 20-30, mihin olen ihan tyytyväinen. Pari viikonloppua takaperin käytiin 19 kilometriä juoksemassa, joka onkin pisin lenkki sitten viime vuoden maratonin. Mun lemppareita on pitkät ja hitaat lenkit, kun saan vaan hölkötellä ja ottaa rennosti. En jotenkin tykkää vetää täysiä ja puuskuttaa henkihieverissä hirveetä kyytiä eteenpäin. Caspar on kyllä hyvä treenikaveri ja sen kanssa yritän puskea itsestäni aina vähän enemmän irti. Vauhtia on kyllä tullutkin lisää. Tavoitteena olisi nyt ainakin 5km juosta parkrunissa 25 minuuttiin, mikä ei enää monien kymmenien sekuntien päässä ole. Casparin mielestä kykenisin 23 minuuttiin, mutta oma usko ei ehkä siihen riitä. Niin ja katsotaan sitä puolikkaan tavoiteaikaa lähempänä, ääk. Kuulin myös, että mun pari ystävää on lähdössä siellä Suomessa kokeilemaan puolimaratonia, joten nyt lataatte Strava-sovelluksen puhelimeenne niin päästään yhdessä toistemme juoksuja seurailemaan ja tsemppaamaan :) Niin ja muut kanssa, jotka juoksusta ootte innostuneet!

19 kilometrin sunnuntailenkin varrelta bongasin Story Bridgen sekä mun lemppari juoksukaverin.

Aamupala lenkin jälkeen ei oo vielä koskaan ollut pettymys. 

Mä sain juuri tässä blogin päätteeksi haisulikupista juotua vihreän teeni namskis ja odottelen raskaan työn raatajaa kotiin. Caspar pääsekin taas lukemaan tätä blogia google-kääntäjän kanssa, mitä yllätin sen tekemästä alkuviikosta. Nauratti kyllä, kun ei osuneet käännökset ihan oikeeseen, mutta herra näytti olevan tyytyväinen. Mun pitäisi ehkä uskaltautua kirjoittelemaan tiivistettyä versiota englannin kielellä kunhan tarpeeksi rohkaistun ja innostun. Mutta moikka nyt ja

IHANAA VAPPUA <3

Ps. Blogi löytyy nyt myös täältä

Näin helppoa on saada viisumi Australiaan

Mullon ollut tää blogi taas aika monta kertaa mielessä viimeisen kuukauden aikana ja oonkin monesti alkanut kirjoittamaan, mutta sitten on tullut jotain muttia matkanvarrelle. Tänään aamulla mä päätin alkaa raapustamaan tätä tekstipätkää mun ajatuksenjuoksusta ja nyt iltapäivästä saan tän päätökseen.  Onneks en osaa kymmensormijärjestelmää, joten kirjoittaminen on niin hidasta, että täytyy jättää osa tarinoista seuraavaan kertaan ettei pylly puudu.

Projekti "Jonnalle partner-viisumi Australiaan" on edelleenkin päällänsä, mutta lähetetään hakemus vetämään heti vapun jälkeen, jolloin toivottavasti isompi työ on takanapäin. Sitten ei tarvikkaan venailla kun yli vuosi viisumipäätöstä, mutta onneks meikä saa alkaa katteleen kunnon töitä ens kuusta lähtien jokatapauksessa! 

Mitä me ollaan Casparin kanssa sitten tehty tässä viime viikot? Kaikkea en kerro, mutta tähän partner-viisumiin liittyen ollaan kerätty ihan hyvin aineistoa kasaan, kuten muun muassa

-  yhteisiä kuvia (laskin juuri, että 150 kuvaa hienosti lajiteltu kuvateksteineen päivineen)

- whatsapp keskusteluja ja puhelutietoja (Reilu 250 kappaletta screenshotteja meidän viestittelystä kun olin Suomessa, ettei jää vaan epäselväksi ollaanko parisuhteessa vai ei. Muutamassa viestissä saattaa vilahtaa pari kertaa intiimimpää sanastoa, kuten tissit, mutta en ruvennut sensuroimaan.)

- dokumentteja matkustelusta yhdessä, harrastuksista, elokuvailloista, ystävien ja perheen tapaamisista, yhteisestä maallisesta mammonasta eli autosta ja kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä, kunhan siihen liittyy sekä minä että Caspar

Lisäksi me täytellään kaikenmaailman lippulappuja, joihin tulee mun työ- ja matkusteluhistoriaa, meidän molempien perheiden tietoja ja omin sanoin kuvailtuna kuinka me rakastetaan ja tuetaan toisiamme elämän eri osa-alueilla. Unohtamattakaan kuinka meillä jaetaan kotityöt! Myöhemmin pitää vielä lähetellä rikosrekisteriotteet ja lääkärintarkastukset päälle. Sitten vielä lausunnot meidän parilta yhteiseltä ystävältä ja Casparin veljeltä, että me ihan aikuisten oikeesti ollaan yhdessä! Mitähän vielä. Me kuljetaan täällä kun paita ja perse, räpsitään kuvia joka välissä ja normiarkea on aineiston metsästäminen viisumia varten. Ja koska rahaa on kun roskaa, niin suunnilleen 7000 dollarin hintalappu roikkumaan tähän prosessiin. Vaikka tää projekti on vähän syöny meitä molempia, niin uskotaan siihen, että kyllä se kiitos lopussa seisoo. Tämmöstä rakkausrintamalla tällä kertaa. 

Mun sosiaalinen elämä rullailee vähän paremmin, kun aikaisemmin. Oon tutustunut pariin suomalaiseen perheeseen ja on tehnyt tosi hyvää, kun pääsee höpisemään omalla kotikielellä. Lisäksi oon viettänyt enemmän aikaa Tiian kanssa, johon tutustuin jo ekana vuotena täällä Brisbanessa ollessa. Tiia asuu tossa tarkalleen kilsan päässä tällä hetkellä ja jauhaa mun kanssa enemmän ja vähemmän tärkeistä asioista kahvikupposen ja banaanilettujen äärellä. 

Mun lapsuudenystävää Mirkaa oli tosiaan ihanaa nähdä täällä pallon toisella puolen. Pienen kylän kasvatit isossa maailmassa, aika hurjaa. Vaikka me ei olla oltu kuulolla hirveesti tässä vuosien saatossa, niin se mitä lapsuudessa on ollut yhteistä, yhdistää vieläkin. Juttua piisasi laidasta laitaan lapsuuden touhuista tähän päivään asti. Vitsailtiinkin Pihlajalahti connectionista, mikä taitaa pitää paikkansa. Tämä samainen yhteys pätee myös mun toiseen ystävään Krissuun, jonka luokse pääsi juoksemaan metsäpolkua pitkin minuutissa heti kun ruvettiin ottamaan juoksuaskelia muksuina. Mää muistan, kun me lapsena yritettiin rikastua perustamalla kioski niiden kodin vieressä olevaan rakennukseen myyden siellä suklaapatukoita ja itsetehtyjä mato-onkia. Lähinnä noi ensimmäiset meni kaupaksi Krissun iskälle. Koska tää kioskihomma ei ollutkaan kovin kannattava, yhtenä päivänä yritettiin etsiä dinosaurusten luita kaivamalla naapurin pihaa pikkulapioilla. Ei löydetty. Ehkä tästä kaikesta nerokkuudesta ja halusta yrittää kumpusikin Krissu sun ajatus perustaa oma rakennusalan yritys! 

Jokatapauksessa ei sillä väliä onko ystävyyttä takana kaks vai kakskymmentäkuus, niin mun sydämessä on paikka jokaisella. Kaipaan teitä joka päivä. 

Onneks noista Casparin ystävistä on tullut myös mun ystäviä täällä. Huomenna täällä on pyhäpäivä ja me mennään sen kunniaks grillaileen ja puistoileen pienellä porukalla. Mää leipasinkin tossa aamutuimaan suklaakakun  meille jälkkäriksi. Kyllä meinaan saa sitten jo pienestä palasta kunnon sokeriähkyn aikaan. Enkä rasvassakaan juuri säästellyt. Olikin ihan hyvä päivä ostaa vaaka tänään! 

Mä yritän taas kirjoitella vielä uudestaan tällä viikolla meidän pääsiäisestä, jolloin nähtiin Casparin perhettä plus tulevista juoksusuunnitelmista. Nyt tuntuu, että oon sanonut sanottavani tältä päivältä. 

Ihanaa viikkoa kaikille!! 

Ps. Casparia välillä ihmetyttää, kun me suunnitellaan seuraavan viikon ruokajuttuja ja ehdotan usein, että tekisin jotain keittoa. Täällä ei oikein ymmärretä keittojen päälle. Oon tehnyt kerran kurpitsakeittoa ja kerran kalakeittoa. Ensimmäisen kanssa mulla oli vähän ongelmia soseuttimen kanssa, niin Casparille jäi ehkä epäselväksi, kuinka hyvältä kurpitsakeitto voi oikeesti maistua.  Kalakeitto meni ihan nappiin ja kehuin suureen ääneen, että SAIRAAN HYVÄÄ. Kommentti toiselta osapuolelta oli vaan, että ihan okei. Mikä vika on keitossa? Helppoa ja hyvää. Ja halpaa!

Viikonlopun Top 6

1. Mun viikonloppuni alkoi perjantaina päivällä 5 kilometrin juoksulenkillä 30 asteen helteessä. Tästä vajaan parin kilsan päästä pääsee hyvin juoksemaan Brisbane-joen vierustaa, jonne suuntaan lähes joka kerta. Siellä on tasaista juoksennella ja maisemissakaan ei ole moittimista. Yks päivä kehuin Casparille, kuinka oon suunnitellut aloittavani aamulenkit aina samaan aikaan, kun se lähtee töihin. Toistaiseksi suunnitelma ei ole toteutunut, vaan alan yleensä mässyttää aamupalaa melkein heti herättyäni ja teen kaikkea muuta, kuin kiskon lenkkareita jalkoihini. Nytkin lähdin kipittelemään vasta puoliltapäivin, mikä lämpötilan puolesta ei ole parhain mahdollinen. Oli tosi kuuma, mutta fiilis kuitenkin katossa lenkin jälkeen. Tervetuloa viikonloppu. 

2. Ja tervetuloa leffailta. Kerran viikossa on kiva vähän laittautua ja lähteä ulos. Me käytiin katsomassa Beauty and the Beast, joka oli ihan semihyvä. Leffaan mentiin karkkikaupan kautta, jossa olikin ihan hyvä valikoima nameja. Löysin muun muassa noitapillejä, jotka sain syödä kaikessa rauhassa itsekseni, koska toi toinen puolisko ei ymmärrä salmiakin päälle. 

3. Lauantaina aamulla oli ohjelmassa Parkrun, jonka jälkeen aamupala kavereiden kesken. Tää on meidän perinteinen lauantain aloitus. Herättiin puoli seiska, vedettiin juoksukamat päälle ja ajettiin muutaman kilsan päähän juoksentelemaan. Juostiin vitonen, jonka jälkeen nautittiin ansaittu aamupala. Välillä mua väsyttää ja kitisen peiton alla, että en taida jaksaa lähtee. Sitten mää yleensä nousen ylös. Joskus kitisen vielä vähän automatkallakin edelleenkin sitä väsymystä ja että taidan vaan kävellä. Kitinät kuitenkin loppuu viimeistään siinä vaiheessa, kun pilliin vihelletään lähtöviivalla. 

4. Auto on käytössä taas, joka helpottaa huomattavasti kulkemista. Iskä, me ostettiin Ford. Oli vaihtoehtoina Peugeot ja Ford, niin sanoin Casparille, että meidän iskä on aina ajanut Fordilla. En oo varma oliko sillä vaikutusta...

5. Sunnuntaina me oltiin löhöilemässä biitsillä ja käytiin Ikeassa. Ikeassa oli kaikkea kivaa, mutta ostin vaan puolukkahilloa, karkkia, näkkäriä ja jotain pientä krääsää. Olisinhan mää halunnut sieltä vaikka mitä, mutta seuraavana sijoituksena uusien huonekalujen sijaan on kuitenkin se viisumi. 

6. Pääsin virtuaalisesti piipahtamaan puoleksitoistatunniksi ystäväni Marian luokse Tampereelle skypen välityksellä eilen illalla. Kiitos Maria <3 

Ihanaa viikkoa teille kaikille! 

Tallinnassa ja Tukholmassa

Heissan taas,

tänään kirjoittelen mun viikonloppureissuista Suomivisiitin aikana. Syksyllä Casparin ollessa Suomessa kyläilemässä, me lähdettiin Tallinnaan pariksi yöksi. Matka sinne sujui kätevästi paatilla parissa tunnissa. Tai no kuinka kätevästi sen nyt ottaa, kun merenkäynti oli aika kamala, laiva keinu sinne ja tänne, ihmiset oksenteli ja me vaan makoiltiin lattialla huonovointisina. Perille kuitenkin päästiin ehjänä ja meidän majapaikka oli about puolentunnin kävelymatkan päässä satamasta. Se oli varattu Airbnb:n kautta ja oli söpö pieni huone kylppärillä. Siitä oli ehkä parinkymmenen minuutin kävelymatka vanhaan kaupunkiin, jossa me viihdyttiinkin paljon. Meillä ei ollut mitään kummempia suunnitelmia, kunhan vaan ottaa rennosti kierrellen Tallinnaa ilman aikataulua. Mä olin myös laitellut viestiä mun Virolaiselle ystävälleni, Helinalle, johon tutustuin ollessani au pairina Pariisissa muutama vuosi takaperin. Helina lähtikin Tartusta meidän seuraksi yhdeksi päiväksi. Me oltiin viimeksi nähty Pariisissa ja oli ihanaa päästä vaihtamaan kuulumisia tosi pitkästä aikaa. Vitsi mikä rikkaus se on, kun on ystäviä maailmalla. 

Ekana iltana me vaan pussailtiin Casparin kanssa tosi paljon, koska se oli vasta samana päivänä saapunut Suomeen,  heitettiin kamat kämpille, lähdettiin käymään dinnerillä  ja vinkkulasillisilla thaimaalaisessa ravintolassa ja mentiin ajoissa pehkuihin. Seuraavana päivänä me suunnattiin ensimmäiseksi etsimään kiva kahvila aamupalaa ja kahvittelua varten, jonka jälkeen lähdettiin kiertelemään vanhaa kaupunkia. Mä en ole ennen ollut mitenkään kahvi-ihminen, mutta täällä Aussilassa musta tuli semmoinen ja yks lemppariasioista viikonloppuisin on syödä aamupalaa ulkona kaikessa rauhassa, ryystää hyvää kahvia ja nauttia parhaasta seurasta. Täällä Brisbanessa etenkin on all day breakfast paikkoja joka kulman takana ja aamupala viikonloppuisin on sosiaalinen hetki ystävien kanssa. Mutta niin, takaisin Tallinnaan ja vanhaan kaupunkiin... kaikki ne pienet kadut erilaisine putiikkeineen, vanhat rakennukset ja linnakkeet oli niin kauniita. Myöhemmin päivällä me treffattiin Helina, käytiin olusilla ja jatkettiin käppäilyä kohti Kadriorg-puistoa, jonka keskellä oli valtava palatsi ja ympärillä puutarhaa ja kauniita suihkulähteitä. Illasta me löydettiin vanhasta kaupungista olutkuppila, jossa maisteltiin eri oluita ja syötiin pizzaa. Oli tosi rentoa ja hauskaa :) Helina lähti myöhemmin bussilla takaisin kotiin ja me koisimaan. Seuraavana päivänä me tehtiin aamupalaa kämpillä, pakattiin kamat kasaan ja lähdettiin kohti satamaa. Reissu oli lyhykäinen, mutta aivan ihana ja rentouttava.

Mulla tuppaa joskus reissunpäälläkin toi automaattinen "tee sitä, tee tätä" -masiina raksuttaa, mutta vähitellen oon pääsyt siitä eroon. Onko matkalle lähtemisen tarkoitus uuvuttaa itsensä aamusta iltaan kierrellen turistinähtävyyksiä tiukalla aikataululla, vai pikemminkin kuljeskella rauhassa ympäri ja ämpäri, pysähdellä puistoihin tai kahviloihin vain olemaan, kokeilla uusia makuja, tutustua paikallisiin (ehkä jopa ystävystyä jonkun kanssa!), ihmetellä ja nauttia siitä, että on kaukana tutuista koti- ja arkikuvioista. Enkä siis niinkään tarkoita, että täytyy aina lähteä tuhansien kilometrien päähän kotoa, vaan jo toiselle paikkakunnalle lähteminen Suomen sisällä auttaa irtautumaan arjesta.

Hyvänä esimerkkinä mää tosiaan muutama vuosi takaperin asuessani Pariisissa sain iskän ja äidin sinne visiitille. Tottakai vedin niitä perässäni miljoonaan eri paikkaan aamusta iltaan ja reppanat oli varmaan aivan poikki koko reissusta. Olin suunnitellut, että niiden piti nähdä kaikki mahdolliset nähtävyydet ja hyvä kun ehti rauhassa lounaspöytään istahtaa ja vaihtaa kuulumisia, kun minä olin jo menossa seuraavaan paikkaan. Hups. Tästä viisastuneena, mää vein äidin Tukholmaan pari viikkoa ennen mun paluuta Australiaan.

Se olikin mun eka kerta Tukholmassa ja tykkäsin kovasti. Varasin meille Airbnb:n kautta majoituksen omakotitalon yhteydestä kauempana keskustasta, mutta hyvien kulkuyhteyksien päästä. Meidän kämpässä oli tilava kylppäri, makuuhuone, olkkari ja minikeittiö. Se oli tosi viihtyisä ja siisti paikka. Ja voi kuinka helposti Helsingistä lensi Tukholmaan tunnissa. Me viivyttiin pari yötä ja kaikki meni mukavasti. Meillä on äidin kanssa aika samanlainen luonne ja sanaharkkaa syntyy vähän liiankin usein, mutta tällä kertaa oltiin todella iisisti. Edes molempien huonon suuntavaiston takia pidempi reitti kämpille tai eksyminen kaupungilla ei saanut tappelua aikaiseksi, hahha. Me molemmat tykättiin erityisesti vanhasta kaupungista ja vietettiin siellä paljon aikaa. Lisäksi se iso ostari "Mall of Scandinavia" oli huikee. Me vaan ajateltiin, että kipaistaanpa käymään, mutta siellä menikin sitten koko päivä.  Meidän viikonloppu sisälsi hyvää ruokaa, kahvittelua, viinilasillisia, shoppailua, eksymistä, höpinöitä maan ja taivaan väliltä ja äiti-tytär laatuaikaa. Ehdottomasti oli meidän kaupunki ja mennään vielä uudestaan!

Nyt mä hörin kolmannen kahvikuppini loppuun ja alan suunnittelemaan pientä aikataulua mun elämääni. Tää kotona oleminen päivisin ilman säännöllisiä rutiineja rupee jo tökkimään. Esimerkiksi tekee mut laiskaksi ja sokerihiireksi (söin eilen keksejä lounaaksi). Caspar myös antoi mulle tänään tehtäväksi katsella meille uutta halpaa autoa samalla kysyen, ymmärränkö autoista mitään. Enhän mä ymmärrä, vaikka kai mun iskän tyttönä pitäis. Niin ja hei, kiva kun käytte lukemassa tätä liibalaabaa täällä. Mä tykkään teistä ja tykkään kirjoittaa. 

Shit happens

Mää lähdin tosiaan vajaa pari viikkoa sitten kokeilemaan sitä ilmaista pilatesta tohon vähän matkan päässä olevaan puistoon. Oli tosi kiva tunti ja aattelin, että rupeen käymään siellä tästä lähtien joka perjantai, vaikka tää eka kerta ei sujunut ihan niin putkeen kuitenkaan.

Olin laiska ja päätin hurauttaa sinne puistoon autolla. Takaisin kotiin tullessa kolaroin toisen auton kanssa ja siinä sitä oltiin. Auto oli takaa kurtussa ja minä poraamassa tienposkessa ja selvittämässä asiaa toisen auton omistajan kanssa ja loppupeleissä hinausautomiehien sekä Casparin, jonka työpäivä päättyi lyhyeen. Mulla oli vielä ystäväkin kyydissä ja kyllähän siinä pelästyi todenteolla. Viikko tän jälkeen mää vatvoin asiaa joka päivä, jossittelin, syyllistin itteeni, itkeskelin ja murehdin, kuinka olis voinut käydä pahemminkin. Mä nukuin huonosti ja palasin tapahtumiin uudelleen ja uudelleen. Pääasia kuitenkin siis, että kenellekkään ei sattunut mitään ja kaikki ollaan kunnossa. Oon päässyt nyt jo aika hyvin yli tästä asiasta, shit happens ja elämä jatkuu.

Nojoo, muutaman päivän jälkeen tästä kolarista kävin lenkillä yrittäen ryhdistäytyä ja hukkasin meidän yhden kotiavaimista. Kyllä mää kirosin, että miks nyt potkii elämä päähän ja kattelin itteeni peilistä. Havahduin myös siihen todellisuuteen, että nää mun ongelmat on oikeesti niin pieniä. Isompi ongelma taitaa olla vaan haalia stressin aiheita nyt kaikista mahdollisista asioista ja kyvyttömyys hallita omaa stressiä. Osakseen varmaan johtuu tällä hetkellä myös siitä, että mulla on päivisin vähän liikaa aikaa ajatella. Caspar jo valitteli, että mun yltiöpäisellä stressaamisella saan senkin stressaantumaan ihan vaan siitä, kun mulla on niin hirvee stressi. Voi jumankekka tää kuulostaa kyllä vähän kreisiltä jo, mutta niinku mut tiiätte, mun persoona on vähän hassu. En ehkä nyt ees rupee aloittamaan tarinaa meidän partner viisumi -projektista. 

Jottei tää postaus kuulosta ihan niin masentavalta, niin kerron niitä kivojakin asioita tähän väliin.

Me rekisteröitiin Casparin kanssa meidän parisuhde! Wohoo. Me ollaan nyt sitten ihan virallisesti pariskunta ja Caspar saa elää mun kanssa onnellisesti elämän loppuun saakka. 

Ja koska jostain kumman syystä meidän rahatilanne on nyt heittänyt vähän härän pyllyä, niin me ollaan keksitty kaikkee kivaa edullista puuhaa vähän rahakkaampien juttujen sijaan ja mietitty missä me voidaan säästää. Me ollaan käyty yhdessä nyrkkeilemässä puistossa, juoksemassa, katteltu netflixiä, pummittu kyytejä kavereilta, käytetty enemmän julkista, kokkailtu ruokaa kotona, käyty kattelemassa ilmaista standuppia, kuunneltu ilmaista livemusaa puistossa, käyty uimassa, pelattu korttia, nähty kavereita ja nautittu koti-illoista..  Suunniteltu Suomenreissu syksylle taitaa siirtyä myöhemmäksi, mutta me koitetaan olla suunnittelematta liikaa tätä elämää ja elää hetkessä. 

Pienistä vastoinkäymisistä huolimatta mää nautin Brisbanesta, Casparista, kivasta kodista, ystävistä, auringosta ja yritän liikkua joka päivä, pitää yhteyttä Suomeen (mulla on kova ikävä kaikkia) ja olla positiivisempi. Niin, ja aion käydä siellä pilateksessa joka perjantai, kävellen. 

Noku mää rakastuin

Anteeks, tää blogi jotenkin kuoli hetkeks aikaa (kahdeksan kuukautta!!!).

Seuraavaksi luvassa lyhyt (ehkä mahdottomuus kirjoittaa vaan lyhyt) informaatiotulva siitä, mitä kaikkea tuohon kahdeksaan kuukauteen onkaan mahtunut. 

Viime vuoden kesäkuussa mun piti siis palata Suomeen, mutta Gold Coast Marathon odotti juoksijaansa heinäkuussa (lue:ihana aussimies nimeltään Caspar odotteli Brisbanessa), joten mää tarvitsin vielä hiukan lisäaikaa. Kesäkuun puolessa välissä palasin takaisin Brisbaneen ja rakastuin tietenkin. Kyllähän sitä kaikki Suomessa kiusoittelivat ennen mun lähtöä Australiaan, että miehen sieltä löydät, etkä takaisin enää palaa. Eipä mulla ollut mies suunnitelmissa, mutta oon kuullut, että se löytyy, kun sitä vähiten odottaa. Niin siinä sitten kävi. Vajaa pari kuukautta hujahti pilvilinnoissa ja sydämmenkuvat silmissä Brisbanessa ja kyllä, juoksin myös sen maratonin. Maratonista edellisenä iltana vielä mietin, että pitäiskö vaan jättää välistä, sillä pohjelihakset oli todella kipeät ja jumissa pari viikkoa ennen h-hetkeä eikä hierojastakaan ollut juuri apua. Suomalainen sisu ei kuitenkaan periksi antanut, vaan kokeilemaan piti lähteä ja fiilis oli kyllä uskomaton maaliviivan ylitettyä. Vautsi, mää tein sen. 

Heinäkuun lopussa oli aika palata viimein takaisin Suomeen. Mä olin yhtäaikaa onnellinen ja surullinen. Poikaystävä jäi Australiaan ja minä palasin kotiin rutistamaan perhettä ja ystäviä. Paluu arkeen ei tapahtunut pikkuhiljaa ja aikaa jetlagiin ei ollut, sillä työt päiväkodilla jatkuivat heti seuraavana päivänä kotiinpaluusta. Ottihan se toki aikansa, että pääsi taas kunnolla arkeen ja rutiineihin kiinni, mutta kaikki lähti rullaamaan hyvin. Oli ihanaa nähdä pikkusiskoja, äitiä ja isää, isovanhempia, ystäviä ja sukulaisia ja saada elämään kaksi rakasta kummilasta. Juokseminen ja liikunta jäi todella vähälle, sillä mulla ei ollut yhtään motivaatiota ja yritin hulluna opiskella enkkua lisää kansainvälistä IELTS-testiä varten. Työ piti hyvin kiini arjessa ja nuorimman siskon kanssa päädyimme kämppiksiksi Suomessa oloni ajaksi. Kokoajan mielessäni oli kuitenkin paluu takaisin Australiaan mahdollisimman pian. Etäsuhde, jossa välimatkaa minimissään kokonaisen vuorokauden lentomatkan verran, ei voisi jatkua kovin pitkään. Onneksi kuitenkin skype ja whatsapp mahdollistivat jokapäiväisen yhteydenpidon. Aktiivisen yhteydenpidon lisäksi tarvittiin sataprosenttista luottamusta toiseen ja sitä ihanaa lämmintä tunnetta tolla vasemman tissin syövereissä. Syksyllä sain myös Casparin pariksi viikoksi Suomeen. Hetkeäkään ei tullut tunnetta, etteikö meidän suhde Casparin kanssa toimisi. Pikemminkin ajattelin, että tämä erossaolo vahvistaa meitä ja jos tästä selvitään, niin selvitään mistä vaan!

Ja niin mää puolen vuoden jälkeen 5. helmikuuta löysin itseni taas Helsinki-Vantaalta pelkkä menolento taskussa matkalla maailman toiselle puolelle. Vihdoinkin koko pitkä odotus palkittaisiin ja pääsisin takaisin toiseen kotiini. Ei ollut toki helppoa lähteä ja hyvästellä kaikkia taas. Etenkin näin isosiskona, kaikista vaikeinta oli jättää pikkusiskot sinne Suomen kamaralle taas ilman meikäläistä.  Ne on niin vahvaa tekoa onneksi, että pärjäävät. Vaikka mua itketti ajatus siitä, että niin moni tärkeä ihminen tulee olemaan taas kaukana musta, niin vielä enemmän mua olisi itkettänyt olla erossa Casparista kauemmin. Kai kaipuu tulee olemaan aina sinne, missä mä en ole. Suomessa mä ikävöin Casparia ja Australiaa ja nyt mä ikävöin ihmisiä Suomessa.

Täällä mä nyt kuitenkin olen Brisbanessa. Caspar löysi meille ihanan kodin Albionista, joka on hyvien kulkuyhteyksien päässä keskustasta (junalla kestää ehkä vartti, bussilla vähän kauemmin) ja Casparin työpaikka on vaan parin kilsan päässä. Läheiseen ostariin on joku kolme kilsaa ja meidän läheiseltä kadulta löytyy pari kivaa kahvilaa ja ravintoloita. Joen rantaan pääsee juoksemaan kymmenessä minuutissa. Mä viihdyn hyvin meidän kodissa, vaikka vielä täällä on aika tyhjää. Kaikista parhainta on käpertyä Casparin kainaloon joka ilta. Ja täällähän on ihan kesä, aurinko paistaa joka päivä ja on tosi lämmintä. Ihmiset on ystävällisiä, ympäristö on tuttu ja oon nähnyt muutamia kavereita, joihin viime vuonna jo tutustuin. Oon alkanut taas enemmän juoksemaan ja aattelin mennä kokeilemaan parin kilometrin päässä olevaan puistoon ohjattua (ja ilmaista) pilatesta perjantaiaamuna. Meillä oli myös kylässä viime viikolla mun lapsuudenystävä Suomesta poikaystävänsä kanssa ja viikko vierähti nopeasti, kun oli seuraa arkisin. Joka vikonloppuna meillä on lisäksi ollut ohjelmaa häistä tupareihin ja synttäreihin. Oon siis tavannut paljon uusia ihmisiä ja enkunkieliseen ympäristöön tottuminen tulee ottamaan oman aikansa. Ei oo helppoa yhtyä mukaan keskusteluihin vieraalla kielellä, kun ympärillä on iso poppoo outoja naamoja. Onneks Caspar kuitenkin tukee mua tässä ja ihmiset ymmärtää kyllä. Suomessa mää olin vähän liikaakin äänessä toisinaan ja päästelin suustani mitä sattuu, mutta täällä ei onneksi oo sitä ongelmaa, ainakaan vielä.

Kaikki on täällä siis hyvin, mutta tällä hetkellä oon vähän stressaantunut. Oon täällä nyt pelkällä turistiviisumilla, jolla ei saa tehdä töitä. Caspar lähtee aamulla töihin, mä jään kotiin hengailemaan itekseni, lähden kaupungille, meen rannalle, nään kavereita, katselen työpaikkoja ja selvittelen viisumijuttuja, luen kirjoja, siivoon, teen ruokaa, pesen pyykkiä, käyn lenkillä ja semmosta. Oon korviani myöten rakastunut ja haluan jakaa mun elämän Casparin kanssa, mutta sillä on oma hintansa. Me aiotaan hakea partner viisumia, joka maksaa ihan sikana. Sen lisäksi, että me maksetaan siitä, meidän pitää esittää miljoona todistetta siitä, että me ollaan oikeesti parisuhteessa. Sitten me pistetään se hakemus postiin ja odotellaan päätöstä vuoden verran. Sitä ennen mä onneksi saan odotteluajalle väliaikaisen viisumin, jolloin saan tehdä töitä tai opiskella ja elää normaalisti. Ehkä kirjoittelen oman pätkän tästä viisumihommasta myöhemmin. Pointtina kuitenkin, että on tässä vielä oma työnsä, että saadaan asiat kuntoon täällä päässä. Caspar toteaa mulle lähes joka ilta, kun mää stressaamisen maailmanmestarina taas käyn läpi näitä viisumijuttuja, että kyllä kaikki järjestyy. Ja niin, kyllä mä tiedän, että se on totta joka sana.

Tää oli nyt tämmöinen sekalainen postaus, jotta saan taas tän blogin hereille. Palaillaan taas, haleja!