Ihanaa arkea ja opiskelua

Kahvikuppi kouraan ja kirjoittamaan. 

Ensin vauvaterveiset. Isabel on tänään seitsemän kuukauden ikäinen! Mihin tää aika rientää? Viime viikolla hän oppi konttaamaan, joten nyt mennään ja lujaa. Kaikki pyörälliset jutut kuten toimistotuoli, rattaat ja autot kiinnostaa. Kiinteät ruuat maittaa välillä enemmän, välillä vähemmän, mutta herkkua on edelleenkin äidin maito. Yöt ollaan jo viimeisen kuukauden ajan nukuttu heräämättä, mikä antaa meille kaikille niin paljon enemmän energiaa päiviin. Isabel on iloinen, sosiaalinen tyttö, joka nauttii huomiosta ja höpsöttelystä. Hänen naurunsa hurmaa kyllä äidin ja daddyn lisäksi muutkin, ja kun joku muu nappaa syliin niin äitiä ei tule ikävä! Pari hammastakin suussa jo kurkistaa. Äidin tukkaa ja naamaa on kiva repiä ja pahvilaatikko on yksi lempileluista. Kyllä elämä maittaa. 

Mä olen joka päivä kiitollinen tästä rempseästä likasta ja siitä aidosta ilosta, minkä hän persoonallaan tuo. 

Meidän arki on ollut vähän kiireistä, vaikka hetkessä eletäänkin nauruneen ja itkuineen. Mä pitkään mietin, että haluaisin aloittaa opiskelut pitkästä aikaa ja oppia jotain uutta. Ympäristöasiat ja kestävä kehitys ovat kiinnostaneet jo hetken aikaa, ja oon ollut kova opiskelemaan internetin ihmeellisestä maailmasta, miten voisin huolehtia tästä meidän rakkaasta maapallosta paremmin. Tästä se potku persuuksille sitten lähti ja aloitin kestävän kehityksen verkko-opinnot Tasmanian yliopiston kautta. Pari kuukautta tässä on kulunut ja kaikki tehtävät on palautettu ajallaan, vaikka organisointia se onkin vaatinut. Kun Isabel on hereillä niin leikitään ja kun hän nukkuu niin tehdään muut hommat kuten tiskit ja pyykit, huushollin puunaus, ruuanlaitto ja opiskelu. Pino mielenkiintoisia kirjoja odottaa hyllyn kulmalla sitä kaunista päivää, kun joku ne avaa. Päivät hurahtaa kovaa kyytiä eikä tylsää kyllä ole. Vähän vaikeampaa tämä opiskelujen ja vauvan kanssa kotona olemisen yhteensovittaminen oli kuin kuvittelin. 

Mä haaveilen edelleenkin siitä Suomeen tulosta, mutta samalla arvostan sitä, kuinka hyvin asiat täällä Australiassa on. Oon kiitollinen, että täällä eletään aikalailla normaalia arkea ja kiitos siitä kuuluu niille tiukille rajoituksille mitä täällä on ollut. 

Täällä on nyt syksy ja mä nautin! Aamulla on jo mukavan viileää, mutta päivisin on shortsikelit. Muutamana päivänä oon jo laittanut farkut jalkaan ja vitsi miten ihanalta on tuntunut, kun ei hiki valu ihoa myöden yötä päivää. Kyllä se suomalaisuus meikäläisessä vahvasti asustaa! Kohta sitä kaipaa taas saunaa, kun rupee viileneen. On muuten ollut niin kiva puhua suomea päivittäin, kun saa höpistä ja lauleskella Isabelille suomeksi. Me myös käydään Suomi-kerhossa kerran kuussa, mikä tekee hyvää niin mulle kuin Isabelille. Aivan ihanaa, että täällä on suomalainen yhteisö ja voi sitäkin kautta pitää yllä suomalaista kulttuuria. Meistä ei täysin ausseja helposti tehdäkään. Monikulttuurisuus ja erilaisuus on rikkaus! 

Halauksia kaikkien päivään! 

Muistakaa pysähtyä ja nauttia arkisista, pienistä asioista. Niistä se onni löytyy! 

💜Jonna

KOTI-IKÄVÄ

Mun sydän särkyi pari viikkoa sitten. 

Olin tyhmä ja luin uutisia. Yritän niiden lukemista yleensä välttää, koska enimmäkseen sieltä saa lukea aina negatiivisia juttuja, joista jää vain paha mieli. Tää kerta ei ollut poikkeus. Luin, ettei täältä Australiasta välttämättä pääse vielä tänäkään vuonna lentämään minnekään. Ei edes oman perheen luokse.

Ja mulla on ikävä. Ja mä toivoisin, että Isabel pääsis näkemään Suomen mummua ja vaaria, Suomen perhettä ja Suomea ylipäänsä. Viime vuosi meni hyvin toivoessa, että kyllä tää virus menee ohi, kyllä tää hellittää pian. Nyt on uusi vuosi ja virus jyllää edelleen ja tappaa ihmisiä. Saakeli soikoon, kun harmittaa. 

Onneks netti sentään pelaa! Ollaan soiteltu monta kertaa viikossa mummulaan. Onhan se parempi kun ei mitään. Ja niin moni tässä samassa jamassa, kaukana kotoa. 

Laitan silmät kiinni ja kuvittelen papan hakemaan meitä lentokentältä mummun kanssa.  Kuvittelen Isabelin heittämään ekat löylyt mummun ja vaarin kanssa rantasaunalle. Kuvittelen tätsyjen ilmeet Isabelia ekaa kertaa rutistaessa. 

Mä oon yrittänyt ajatella positiivisesti, mutta välillä se on vaikeeta. Oon aina tiennyt täällä asuessani, että Suomeen pääsee visiitille heti jos kova ikävä yllättää. Nyt on sitten tullut raja vastaan, epätietoisuus ja itku!

Hiton corona. 

Mun sydäntä raastaa, mutta se menee ohi. Se menee ohi, kun Isabel herää kohta päiväunilta ja hymyilee. Hymyilee ihanaa aitoa hymyä tietämättä mitään koko viruksesta. Ja mä hymyilen takaisin. 

Yritetään kaikki jaksaa tän vaikeen ajan yli ja nauttia niistä ihanista asioita, joita meillä elämässä on. 

💜Jonna

2020

Vuosi 2020 oli meille hyvä. Me otettiin se vastaan Suomessa mun perheen kesken. Oli kyllä hauskaa! Pelattiin Casparin opettamaa korttipeliä koko perheen voimin ja mulla oli nokka vähän irvissä kun hävisin ainakin joka toisen pelin. (Oon huono häviäjä!) Paluumatkalla kotiin Australiaan, me pysähdyttiin nauttimaan Singaporesta muutamaksi päiväksi. Singapore oli kaunis ja siisti, mutta kallis. Voisin mennä uudestaan.

Melkein heti kotiin päästyä saatiinkin selville, että pieni vauvanalku kasvaa mun mahassa. Suurin osa vuodesta meni siis raskaana ollessa. Jaettiin ilouutiset lähimmäisille helmikuussa. Musta tulee äiti! Ja mun äidistä ja isistä tulee mummu ja vaari! Tämä oli tietty se asia, joka tekikin tästä vuodesta spesiaalin ja parhaimman vuoden ikinä. 

Sitten tulikin tämä virus kuvioihin. Rajoituksia. Caspar aloitti tekemään töitä kotoa käsin. Lisää rajoituksia. Vessapaperi kaupoista loppu. HYSTERIA. Olin onnekas siinä mielessä, että mun työt säilyi samana ja työtunnit oikeestaan vaan lisääntyi. Aloitin töissä vauva-projektin lasten kanssa, jonka parissa me häärättiin mun äitiyslomaan asti. Juteltiin vauvoista, leikittiin nukeilla, pidettiin babyshowerit, piirettiin vauvavatsoja ja jopa tehtiin iso raskausmaha paperimassasta. Lapset innoissaan seurasivat mun vatsan kasvamista. 

Kesäkuun paikkeilla rajoituksia alettiin vähän hölläämään ja me tavattiin enemmän taas meidän ystäviä ja oltiin sosiaalisia. Mä rupesin olemaan aika väsynyt, kun raskauden viimeinen kolmannes alkoi. Heinäkuussa me ajeltiin Casparin kanssa Hervey Bayhin pienelle lomalle ennen vauvan syntymää. Siellä oli tosi hiljaista eikä turistirysää, koska a) corona ja b) talvikausi. Meillä oli ihana airbnb-huone isolla kylpyammeella, merinäköalalla ja kattoterassilla. Miten parasta olikaan aamulla herätä tähän maisemaan ja meren rauhoittavaan ääneen. Annettiin meidän paheille valta ja käytiin aamupalalla ja aamukahvilla ulkona joka aamu.

Elokuussa mulla oli jo iso maha ja täytin 30! Sain juhlia synttäreitä isoin joukoin, kunnes coronatapauksia alkoi taas tulla lisää ja rajoituksia tiukennettiin. Mä jäin myös äitiyslomalle (vihdoinkin) ja käytin aikani kämpän puunaamiseen ja vauvan huoneen järjestelyyn. Sain myös viettää aikaa mun ystävien kanssa niin skypessä kuin livenä babyshowereita juhlien. 

Voi kun mua jännitti vauvan syntymä!

Syyskuun 21. päivä Isabel syntyi ja musta tuli äiti ja Casparista "daddy". Meidän maailma muuttui kertaheitolla. Me oltiin umpiväsyneitä, mutta maailman onnellisimpia pienestä prinsessasta. Vauvakuplassa elettiin seuraavat viikot ja opeteltiin uutta arkea.

Loppuvuosi meni hujauksessa Isabelin kehitystä seuraten. Me vietettiin paljon aikaa kotona. Kuinka nopeasti vauvat oppiikaan uusia juttuja, käsittämätöntä. Ystäviä kävi kylässä Isabelia ihailemassa ja myös Casparin puolen perhe tapas Isabelin pari kertaa. Kovasti soiteltiin Suomeen mummulle ja vaarille, tätsyille ja isomummulle ja -papalle. Yksi Suomen tädeistä oli tulossa visiitillekin, mutta kun rajat on kiinni ja maailma sekaisin viruksesta, niin tämä tottakai peruuntui.

Joulukuussa me palattiin takaisin meidän rakkaan harrastuksen, parkrunin pariin, kun tapahtumaa oli taas turvallista järjestää. Nyt taas tiesi miten lauantai aamut aloittaa; viisi kilsaa kävellen/juosten ja sitten aamiaiselle juoksupoppoon kanssa. Joulua me vietettiin etukäteen Casparin puolen perheen kanssa ja sitten itse pyhinä ihan vaan kolmistaan täällä kotona. Isabelin eka joulu oli rauhallinen ja kuusen alla oli monta pientä pakettia, jotka minä innoissani avasin, kun soiteltiin Suomeen kello kuus illalla, Isabelin huutaessa väsymystä vieressä! Haha, ja juuri mainitsin, että meidän joulu oli rauhallinen. 

Oon kiitollinen viime vuodesta. Kiitollinen siitä, että sain olla terve ja lähimmäiset myös. Kiitollinen siitä, meidän perheeseen syntyi terve, kaunis tyttö. Ja musta tuli äiti. 

Toivon, että tänä vuonnakin pysytään terveinä ja päästäis käymään Suomessa. Hus corona, mene pois!

IHANAA VUOTTA 2021 KAIKILLE!

💜Jonna

Joulu on taas, joulu on taas

kattilat täynnä puuroo! 

Tänä vuonna joulu on monen perheessä varmasti erilainen ja koronan takia suunnitelmat ovat menneet uusiksi. Me oltiin viime jouluna Suomessa viettämässä joulua mun vanhempien, siskojen ja isovanhempien kesken. Tänä jouluna meillä ei ollut suunnitelmissa Suomeen matkustaa, vaan viettää vauvan eka joulu kotona kolmistaan rauhoittuen. 

Casparin perheen kesken meillä oli joululounas viime sunnuntaina ja me kokoonnuttiin kaikki Casparin vanhempien luokse. Huomenna mä aion keittää meille riisipuuroa aamupalaksi luumukiisselin kera ja iltapäivästä me syödään Suomen tapaan. Katsotaan, kuinka porkkanalaatikko maistuu kolmenkymmenen asteen helteellä! Soitellaan myös Suomeen mun perheelle ja avataan kuusen alta muutama paketti. Vietetään aikaa yhdessä ilman kiirettä. En oo tehnyt erityisiä joulusiivoja mutta sitäkin enemmän oon lauleskellut Isabelille joululauluja ja pariin otteeseen leiponut pipareita. 

Meillä Suomessa joulu on ollut aina aikamoista hössötystä. Päätin, että tänä vuonna meidän huusholliin se tulee ilman kiirettä ja stressiä. Tärkeintä on läsnäolo ja joulunilo. Joulussa on ihanaa taikaa, josta oon aina tykännyt. Monet suomalaiset joululaulut on saaneet mut itkun partaalle kauneudellaan ja karuudellaan mutta onneks on niitä hyvänmielenkin lauluja, joita kuunnella. Enpä kiellä sitä, etteikö kaipuu Suomeen iskisi näin joulun alla. Mielikuvissa se valkoinen joulu, vaikka mummun kanssa jutellessa alkuviikosta siellä kyllä satoi vettä! Ja joulusaunaan kun pääsis. Vaikka täällä on kyllä saunaa kerrakseen kun astuu ulko-ovesta ulos. 

Ihanaa ja rauhallista joulua kaikille! Nauttikaa ja naurakaa, syökää herkkuja, pysähtykää hetkeksi. 

💜Jonna

Ekat kaks kuukautta vauva-arkea takana

Vaikka ekat viikot elettiinkin aikamoisessa hulabaloossa ja väsymystilassa, niin päivääkään en vaihtaisi pois. Yliväsymys iski heti vasten kasvoja jo ennen vauvan syntymää sairaalassa valvoessa, ja kaikkien varoittelusta huolimatta en osannut varautua ollenkaan väsymyksen uuteen leveliin. Meidän vauvahan olisi nukkunut vaikka kuinka monta tuntia putkeen, mutta mun herätyskello soitti joka kolmen tunnin välein syöttämään. Meillä kesti melkein kolme viikkoa saavuttaa syntymäpaino, joten herättely syömään oli tärkeää, jotta paino saatiin nousemaan. Isabel oli tosi väsynyt kokoajan ja herättäminen saati sitten imettäminen kesti tolkuttomia aikoja. Imettämisen haasteista kukaan ei ollut mulle puhunut aikaisemmin. Luulin, että yks kaks se on ihan helppoa! Tissi suuhun, maitoa tulee tarpeeksi ja vauva osaa heti imeä oikein. Eipä ollutkaan niin helppoa. Ja se teki ekoista viikoista stressaavaa. Huokaus oli suuri, kun vihdoinkin syntymäpaino saavutettiin, tyttö rupes oleen virkeempi (äiti ja isi myös) ja imettäminen alkoi sujua paremmin päivä päivältä kovan harjoittelun jälkeen. Eikä yöllä enää tarvinnut herättää kolmen tunnin välein. Ah, kuinka ihanaa olikaan nukkua vähän pidempiä pätkiä. 

 

Caspar oli ekat kaks viikkoa lomalla, jotta saatiin yhdessä tutustua pieneen prinsessaan ja opetella tärkeitä vauva-arjen taitoja kuten rintapumpun käyttöä, kylvettämistä, pullojen sterilisointia, vauvan röyhtäyttämistä ja kapalointia. Mä en luottanut itseeni ollenkaan alussa vauvan hyssyttelyn ja kantamisen suhteen, koska sektion haava teki vielä kipeää. Sänkyyn pääseminen ja sieltä pois oli haasteellista ja otti aikansa valittamisen kera tietenkin. Päivä päivältä kaikki kuitenkin alkoi sujua paremmin ja paremmin. 

Me päätettiin jo raskauden aikana, että aloitetaan käyttämään kestovaippoja. Heti ekan viikon jälkeen syntymästä aloitettiin niiden käyttö ja sillä tiellä ollaan edelleenkin ja pysytään. Kuinka paljon halvempaa pidemmällä tähtäimellä sekä ympäristöystävällisempää. En tiedä millainen kestovaippakulttuuri Suomessa on, mutta suosittelen kokeilemaan! Edes osa-aikaisena. Mua kauhistuttaa kuinka paljon vaippoja menee roskiin ja sitä kautta luontoon. Vieläkun on ollut päiväkodissa töissä, niin siellä ihan se päivittäinen vaippamenekki on aikamoinen. Toki pitää valmistautua pesemään vaipat joka toinen tai kolmas päivä eli vähän extrahommaa se vaatii. Mä tilasin muutamilta eri valmistajilta sekä sain myös käytettyjä. Aivan ihania kuoseja kaikki! Vähänkun olis tyylikkäät alkkarit babyllä jalassa. 

Meidän päivä lähtee usein liikkeelle aamutouhujen jälkeen aamukävelyllä. Kiva aloittaa päivä vähän liikkuen ja Isabelkin tajuaa, että nyt on aamu. Musta tuntuu, että juuri noi aamukävelyt ovat auttaneet Isabelia aika nopeastikin hahmottamaan päivän ja yön eroa. Yöt hän nukkuu kuin unelma! Tätä on jatkunut lähes heti sen jälkeen, kun saatiin lupa olla herättelemättä öisin. Isabel nukkuu ekan pätkän lähes kuus-seitsemän tuntia, joskus jopa kahdeksan, ennenkuin herää syömään. Sitten nukutaan vielä muutama lisää. Toivottavasti jatkuukin näin! Päivät kuluu kotona oleillen suurimmalta osin. Muutaman kerran ollaan käyty jo vauvatreffeillä! Meillä oli myös lyhyt kurssi vauvahierontaa, josta sai hyviä vinkkejä. Välillä käppäilen ostarille vauva rattaissa, mutta usein tuun nopeeta takasin kotiin, koska joko a) Isabel itkee rattaissa eikä tykkää shoppailla tai b) ostari on liian täynnä ihmisiä.  Viime viikolla aloitettiin uimakoulu, mikä tulee olemaan iskän ja Isabelin oma juttu. Tottakai meikä oli siellä ekalla kerralla hösäämässä ja kuvia napsimassa. 

Eihän tää tietenkään ruusuilla tanssimista oo joka päivä. Toisinaan on päiviä, kun itketään täällä Isabelin kanssa vuorotellen, kun molempia väsyttää ja kiukuttaa. Sitten taas nauretaan! Onneks on Caspar, joka tulee hätiin yläkerrasta tarpeen tullen, kun äiti tarvii tauon. Ihan mahtavaa, että sen on mahdollista työskennellä kotoa käsin. 

Mä nautin meidän arjesta, vaikka se onkin välillä aikamoista vuoristorataa. Pikkuhiljaa oppii kuitenkin kikat, millä saa vauvan tyytyväiseks. Kahdessa kuukaudessa Isabel on kasvanut ihan hurhasti! Päätä kannatellaan jo hienosti ja hymy tulee huulille äidin tai isin äänen kuullessa tai kasvot nähdessä. Vastasyntyneen vaatteet on ja pakattu pois ja tehty tilaa uusille. Pienikokoinen tyttö silti on. Isabel on opettanut mua, hössöttäjää ja stressaajaa, elämään hetkessä kuin myös kasvattamaan kärsivällisyyttä, kun kaikki ei tapahdukaan enää niin nopeasti tai niin miten on suunnitellut. 

Palaillaan! 

💜 Jonna

Ihana, jännittävä odotusaika ja rankka, pitkä synnytys

Jes, raskaustesti näyttää plussaa! Mikä ilon ja onnen päivä se oli alkuvuodesta, kun me saatiin tietää, että mun mahassa kasvaa pieni vauva. Tie oli siihen asti vähän kivinen eikä raskaaksi tulemista, saatika sitä, että vauva pysyy masussa loppuun asti pidetty itsestäänselvyytenä. Ekat viikot jännitettiin ja sitten myöhemmin huokaistiin, kun pieni kasvoi ja kehittyi normaalisti. 

Mun koko raskausaika jännityksistä ja peloista huolimatta sujui ongelmitta. Ei ollut ylitsepääsemätöntä pahoinvointia ja töissä touhusin lasten kanssa siihen asti kun olin ajatellutkin raskausviikolle 35. Tosin aika kultaa muistot! Taisi siinä muutama ärräpääkin lentää kun väsytti toisinaan aikalailla, kroppa ei käyttäytynytkään samanlailla kuin ennen raskautta  ja sain myös kamalan flunssan, joka jatkui monta viikkoa (kuinka ärsyttävää olikaan sairastaa tän koronaviruksen aikana...). Ultrat ja lääkärikäynnit meni hyvin ja olin tosi tyytyväinen täkäläiseen systeemiin ja kaikkiin mua hoitaneisiin ammattilaisiin niin raskauden kuin synnytyksenkin aikana. 

Puolen välin jälkeen raskautta pötsi alkoi todenteolla kasvaa ja vauva potkia mahassa itsestään ilmoittaen. Mä nautin raskaana olemisesta etenkin kun vointi oli niin hyvä.  Oli ihanaa tuntea vauvan liikkeet, miettiä miltä pieni näyttää, ihailla raskausmahaa ja vähitellen rakentaa yhteys vauvaan.  Niin outoa, että vatsassa oikeasti kasvoi pieni ihminen! Ahkerasti yritin liikkua loppuun asti vaikka aikamoista ankkakävelyä ja vaappumista se olikin loppumetreillä. Loppuaika olikin yllätyksiä täynnä, kun Brisbanen ystävät järjesti mulle babyshowerit puistossa, töissä tiimi-ilta vaihtui babyshoweriksi ja vielä skypen kautta mun Suomen ystävät ilahdutti mua vauvakutsuilla. Oli ihanaa päästä jakamaan tää ilo ystävien kanssa. 

Synnytys olikin sitten ihan vastakohta mukavasti menneelle yhdeksälle kuukaudelle! Mun yksi veriarvo oli liian matala, joten synnytys käynnistettiin pari päivää ennen laskettua aikaa. Raskauden ei annettu mennä yliajan, koska siinä oli riskinsä raskaudenmyrkytykselle ja muille komplikaatioille. Perjantaina illasta meikä meni Casparin kanssa sairaalaan käynnistykseen ja Isabel syntyi sektiolla maailmaan maanantaina aamuyöllä, tismalleen laskettuna aikana 21 syyskuuta.  Siihen väliin mahtui pari unetonta yötä, kiukkua, jännitystä, itkua ja seurantalaitteessa oloa lähestulkoon 24/7. 

Supistukset alkoi heti perjantaina, mutta muuten ei sitten edetty milläänlailla. Sunnuntaina aamulla vihdoin päästiin synnytyssaliin, jossa lapsivedet puhkaistiin, laitettiin mulle epiduraali ja toivottiin, että sen päivän aikana saatais vauva maailmaan. Meni kuitenkin seuraavan päivän puolelle ja kätilö ehti vaihtua kolme kertaa. Mun kroppa ei ollut valmis synnytykseen ja vauvalla tais olla liian hyvät oltavat  mahassa, kun ei halunnut tulla pois. Loppupeleissä sektioon päädyttiin, koska vauvan pää oli virheasennossa. Olin kyllä tässä vaiheessa itsekin jo siihen valmis, koska väsymys ja kivut rupes riittämään. Halusin saada pienen syliini mahdollisimman pian! 

Ja voi sitä onnen määrää, kun vihdoinkin näin Isabelin ekaa kertaa ja saatiin halia sektion jälkeen. Oli ihan äärettömän väsynyt ja lähestulkoon nukahtelin siihen leikkauspöydälle, mutta meidän pieni prinssessa oli vihdoin syntynyt, mikä oli maailman paras asia.  Mä olin tyytyväinen sektioon ja kiitollinen kaikille ihanille, osaaville ja sydämellisille lääkäreille ja kätilöille. Jopa sairaalan kokeille, joiden ansiosta sain puuroa aamupalaksi joka päivä eikä ollut muutenkaan ruuissa valittamista. Meistä pidettiin hyvää huolta. 

 

Sektion jälkeiset kamalat kivut ja avuttomuus tuli yllätyksenä, koska mitään aikaisempaa kokemusta leikkauksista ei ollut ja haava vatsassa ei ollut ihan pikkujuttu. Samalla kun sattui kroppaan vietävästi olin äärettömän onnellinen. Oli kyllä turhauttavaa, kun ei saanut otettua itkevää omaa lasta syliin pikkusängystä öisin sairaalassa, vaan piti soittaa hoitajat apuun. Caspar auttoi sairaalassa päivisin niin mua kuin vauvaa, mutta yötä siellä ei saanut puoliso olla. Kotiin me päästiin muutaman päivän päästä aloittamaan vauva-arki. Siitä kirjoittelenkin toisena kertana. 

💜Jonna

Yritys palata takaisin blogin pariin...

Maanantai on hyvä päivä aloittaa jotain uutta. Tai herättää eloon jotain vanhaa, joka on jostain syystä tai toisesta jäänyt taka-alalle tai jopa kokonaan unohtunut. Itselläni se tarkoittaa tätä blogia, jolla kuulumisia saa kertaheitolla kerrottua Suomen päähän perheelle, ystäville, tutuille ja tuntemattomille. Kurkkasin, että viimeinen postaus on lähes kolmen vuoden takaa, joten tavoitteita ei kovin korkealle voi asettaa näin alkuunsa, hah.  

Arki on viime kerrasta muuttunut todella paljon. Meillä on ollut oma koti jo reilun kaksi vuotta Brisbanen Chermsidessa, noin kymmenen kilometriä keskustasta. Lähellä on puistoja, lenkkireittejä, suuri ostoskeskus kaikkine putiikkeineen, uima-halli, kirjasto ja kahviloita. Me viihdytään täällä tosi hyvin. Mun työt jatkui päiväkotihommissa, kunnes jäin äitiyslomalle elokuun puolessa välissä ja nyt vieressä aamunokosia nukkuu 8-viikkoinen vauva, Isabel. Meidän päivät on siis viimeaikoina täyttyneet vauvaa ihmetellessä ja häneen tutustuessa. Ja voi kuinka onkaan pieni prinsessa kasvanut ja kehittynyt jo näiden ekojen viikkojen aikana huimasti. Mä rakastan olla äiti ja olla kotona nauttimassa arjesta Isabelin kanssa. Ja Caspar on mitä parhain isä! On ollut helpotus kun Caspar on vielä tehnyt kotoa käsin töitä, jolloin meillä on apu lähellä jos sitä tarvitaan. Joskus isin halit kelpaa paremmin kun äidin. Kiva myös lounastaa kotona yhdessä ja Isabel saa lisää tunteja arkeen isin kanssa, kun työmatkoihin ei kulu aikaa. 

Me toivotaan, että päästäis Suomeen ens vuonna jos vaan Covid19 sen sallii! Australian rajat on ja pysyy kiinni kunnes on turvallista taas matkustaa ulkomaille. Tää virus ottaa kyllä kupoliin, mutta samassa veneessä me tässä kaikki ollaan niin ei kai parane valittaa. Ikävä on ja olis ihanaa, että vauva pääsis tapaamaan mummun, vaarin, tädit ja mun ystävät Suomessa. Täällä toi virus ei sen koommin arjessa näy tällä hetkellä muutoin kuin että pidetään käsihygieniasta huolta, ollaan tarkkoja ettei kipeenä liikuta missään ja pidetään etäisyyttä muihin julkisilla paikoilla. Nää nyt on itsestäänselvyyksiä muutenkin. 

Palaillaan, pitäkää itsestänne ja toisistanne huolta! Yritän nyt ahkerammin kirjoitella (useammin kuin kerran kolmessa vuodessa)!

Haleja!

💜Jonna