Ilon ja surun kyyneleitä

Mun viikonloppuni täyttyi ihanista uusista kokemuksista ja ystävistä, mutta myös surusta, pelosta ja järkytyksestä. Pariisin tapahtumat sai kyyneleet silmiin ja ajatukset sekaisin. Mun tutut siellä on onneksi kunnossa, mutta monet muut ihmiset ei. Maailmassa tapahtuu kokoajan niin hirveitä asioita ja täällä talsii jos jonkinmoisia hulluja ihmisiä, joille ihmishenki ei merkitse yhtään mitään. Ihmiset tappaa toisiaan ja sotii joka päivä. Kun tämmöisiä kamaluuksia tapahtuu jossain sulle rakkaassa ja tutussa paikassa, se koskettaa järjettömän paljon.  Mä toivon, että ihmiset pääsevät joskus siitä surusta yli ja pystyvät jatkamaan elämäänsä. Mä toivon, että maailmassa olisi rauha eikä tarvitsisi pelätä toisia ihmisiä. Mun ajatukset ovat olleet Pariisissa ja ihmisissä siellä, iskujen uhreissa ja koko tämän hullun maailman murheissa, mutta tämä kaikki potkii mua myös vielä enemmän nauttimaan joka hetkestä täällä Australiassa, joka hetkestä mun elämässä ja arvostamaan vieläkin enemmän läheisiä ihmisiä ympärilläni, koska huomisesta ei ikinä tiedä. Välitetään kaikki toisistamme. Pidetään toisistamme kiinni vieläkin tiukemmin etenkin näinä aikoina, kun maailma järkkyy. 

Kurjista asioista ajatuksia sai pois lauantaina Dayborossa järjestetty Rodeo ja sunnuntaina visiitti Spring Brook National Parkkiin. Meitä oli mukava neljän hengen poppoo Rodeota katselemassa. Tyypit siellä tosiaan kreisisti ratsasti härillä ja hevosilla! Kokemuspa sekin oli, mutta en välttämättä toista kertaa menisi. Alkuunsa sääkin meitä suosi, mutta loppujen lopuksi istuttiin ranskalaistytön kanssa mun sateenvarjon alla, kun vettä satoi saavista kaatamalla ja taivas salamoi. Minä ukkosen kammoajana olin vähän paniikissa, kun taas ranskalaistyttö innoissaan nautti luonnon näytelmästä.  Lopulta luovutettiin Rodeon katselu, kun sai jo rutistaa vettä pois vaatteista ja siirryttiin kaikki vielä yhdessä syömään dinneriä ja juomaan yömyssyt. 

Sunnuntaina mun herätyskello soittikin ennen seitsemää, koska oltiin sovittu samojen likkojen sekä yhden uuden saksalaistytön kanssa lähtö Spring Brook National Parkkiin. Ja voi että, mikä paratiisi se olikaan! Uskomattoman kaunista jokapuolella ja ihania vesiputoksia. Vuoristossa ajellessa tie oli välillä tosi kapeaa ja korkealla oltiin. Kyllä siinä pelkääjän paikalla sain välillä haukkoa henkeäni, kun saksalaistyttö kurvaili kaarallaan. Osa tytöistä kävi yhdessä putouksessa uimassakin, mutta minä jänishousuna tyydyin vaan istumaan kalliolla, napsimaan kuvia ja ihailemaan maisemia. Oli aivan uskomattoman hieno päivä! Mä nautin.

Maailman parhaalle isille

Tänään on iskä sun päivä, vaikka mun mielestä se onkin joka päivä. Joka päivä mä saan olla onnellinen siitä, että mulla on sut. Erityisesti tänään mä kuitenkin haluaisin olla siellä Suomessa sun kanssa. Olisin leiponut sulle sitä turkinpippurin makuista juustokakkua! 

Seuraavaksi mä haluan tuoda esille muutamia kivoja asioita, joista haluan sua kiittää. 
Sulle voi puhua kaikesta ja sä oot tukenut mua vaikeina hetkinä. Sä oot jaksanut kuunnella mun itkuja ja auttanut pääsemään yli sydänsuruista, vaikka ne on joskus ottanutkin oman aikansa. Sä oot antanut mulle hyviä eväitä elämää varten ja näyttänyt, että kaikkea ei voi saada sormia napsauttamalla. Kaiken lisäksi sä olet hauska tyyppi ja aina hömppä oma itsesi niissä kamalissa punaisissa maastokuvioisissa housuissasi. Mulla on hauskaa sun kanssa! Sä olet myös paljon jelppinyt mua autoasioissa ja oot saanut autoista viat katoamaan. Ja kun mä tyhmänä oon hoitanut raha-asiani holtittomasti, sä olet auttanut mua. 

Kun mä olin Pariisissa, sä tulit sinne mua mutsin kanssa katsomaan, vaikka et niin matkustelusta piittaakkaan. Ja kipusit mun kanssa Eiffel-torniin. Mä sain esitellä teille ihanaa Pariisia ja istuskella teidän kanssa lasillisilla tornin juurella. Niin, ja napisematta nukuit mun ja mutsin kanssa mun pienessä reilun kymmenen neliöisessä kodissani, vaikka ahdasta olikin. Ja muistaakseni sun piti joka aamu saada aamiaiseksi täytettyä patonkia, eikä niin hyviä patonkeja Suomesta saakkaan! Musta oli ihanaa, että te kävitte mua siellä katsomassa ja näitte palan mun elämää siellä.

Ja yhteisenä harrastuksenahan meillä on joka vuosi perinteiset pilkkikilpailut. Sä siellä vähän nolona kuuntelet mun tyhmiä juttujani ja kiljumisiani, jos satun saamaan kalan. Ja laitat siellä mulle madon koukkuun, kun en ite mukamas uskalla. Lisäksi mä joskus ahkerammin ja joskus vähemmän ahkerammin yritän auttaa sua kotikonnuilla puuhommissa, mutta en tiedä oonko enemmän apuna vai riesana. Haha.

Sun kanssa voi myös joskus riipaista kalsarikännit ja jos en saa seuraa lauantain rientoihin, niin sää oot kyllä heti lähdössä. Ja meidät voi bongata joskus naapurista karaokeakin laulamasta! Meikä loilottaa Haloo Helsingin Maailman toisella puolen ja sää vedät niitä Vihreitä niittyjä.

Sä olet ihan paras iskä! Sä olet mun supermies, jonka syliin voin hypätä vielä vähän isompanakin likkana ja kiukutella kuin pikkuinen lapsi. Vaikka me ei nähdäkään kovin usein, (varsinkaan tällä hetkellä), niin sä olet paljon mun ajatuksissa. Mä rakastan sua.

Hyvää isänpäivää!

Aika rientää

Hassua! Mä oon ollut täällä Australiassa tänään tasan 60 päivää, vaikka tuntuu, että juurihan mä tänne saavuin. Sen kunniaksi kävin shoppailemassa pullon punkkua juomakaupasta ☺️

Arki sujuu tosiaan jo luonnostaan ja oon päässyt päivärytmiin kiinni. Oon saanut kivoja kavereita ja kotiutunut tänne hyvin, kokenut hienoja juttuja eikä autoilijatkaan enää piippaa tööttiä, kun ajelen vasemmanpuoleista liikennettä ja opettelen reittejä paikasta a paikkaan b. Hiki valuu päästä joka päivä, kun lämpötilat vaan nousee, mutta Suomessa potemaani syysmasennusta ei ole tänä vuonna näkynyt. 

"Tervetuloa Australiaan, täällä on isoja hämähäkkejä ja ukkosmyrskyjä", totesi mun hostdad eilen. Tottahan tää onkin. Mä näin torstaina ensimmäistä kertaa täällä ollessani ison ja ällöttävän hämähäkin keittiön lavuaarissa. Onneks perheen äiti ehti varoittaa mua tästä ajoissa, joten sydänslaagin sijasta vaan kiljuin.  Niin, ja samana iltana ajelin tosi peloissani kotia kohti, kun oli säkkipimeää, ukkosti ja vettä satoi kuin esterin pepusta. Kesä on tulossa ja lämmintä piisaa, joka on ihanaa. Mutta nämä myrskyt on ihan kamalia täällä ja aiheuttaa mulle päänsärkyä. Huhhuh. 

Tänään mä istuin Redcliffen laguunilla ison kiven päällä miettimässä taaseen elämää. Mä mietin siinä merimaisemaa ihaillessani, kuinka pieni mä olenkaan tässä maailmassa ja tässä miljöössä. Kaikki on niin kaunista. Ja mulla on niin valtavan hyvä olla.

Elämää robottina

Mä oon aina ollut hirveä suorittaja ja stressaaja. Kaikki pitää tehdä täydellisesti ja poruhan siinä tulee, jos joku ei suju suunnitelmien mukaan. Muistan, kun yläasteella opettelin koulukirjat ulkoa, että saisin kymppejä kokeista ja yliopistossa kandin kirjoittamisen ohella vaadin itseäni noudattamaan juoksutreeniä maratonille, en osannut kieltäytyä ylimääräisistä työvuoroista ja muutto Pirkkalaankaan ei voinut odottaa siihen asti, kunnes kouluhommat olisi reilassa. Eihän siinä voinut kaikkea saada ja mun maraton jäi puolikkaaseen.

Mulla pitää kokoajan olla kaikennäköisiä projekteja päällä, enkä voi kuvitellakkaan, miltä mun elämä näyttäisi ilman näitä pieniä ja vähän isompiakin tehtäviä, joita listaan itelleni. Löytyykö kohtalon tovereita? Sorrun myös paljon aikatauluttamaan mun elämääni. Joskus olin ihan kalenterin orja, mutta siitä oon päässyt onneksi jo eroon. Arjen aikatauluttaminen ja suunnitteleminen, itsensä haastaminen ja täysillä tekeminen on toki hyväkin juttu, mutta jossain menee raja. Pitää oppia myös joustamaan ja antamaan itsellensä anteeksi. Ei aina ole pakko jaksaa tehdä kaikkea ja joskus vastaan tulee asioita, joita ei voi etukäteen edes suunnitella. Tässä mulla onkin vielä paljon harjoiteltavaa.

Ohjelmassa löhöilyä, koko päivä! 

Täällä ollessani oon sortunut myös hiukan haalimaan ohjelmaa mun arkeeni. Juoksutreenit on taas päällänsä, kirjoittelen tätä blogia, kerään itselleni enkuksi kirjallisuutta luettavaks omaa ammattia ja kielitaitoa ajatellen, suunnittelen reissuja ja yritän vääntää reseptikirjaakin itselleni muistoksi. Päiväkirjakin makaa lipaston laatikossa vielä aika tyhjillään ja jossain välissä pitää tehdä tilaa skypepuheluille Suomeen. Todellisuudessa oon kuitenkin aika poikki aina päivän päätteeksi, kun aamulla kello on soittanut ennen kuutta jumpalle tai lenkille ja sen jälkeen oon touhuillut lasten kanssa koko päivän. Kyllä siinä illalla uni maittaa jo ajoissa, joten kaikelle ei jää aikaa. Ja viikonloput tietenkin buukkailen mahdollisimman täyteen kaikkea ohjelmaa :)

Luulen olevani joskus robotti, joka pystyy tekemään kaikki hommat ja vielä yhtäaikaa niin työpaikalla, vapaa-ajalla ja näköjään vähän täällä Australiassakin. Mä oon täällä maailmalla ja teen jotain niinkin tyhmää, kun huokailen tyhjiä päiväkirjan sivuja! (Okei, tää oli nyt aika kärjistettyä.) Jokatapauksessa teen itselleni pienistä asioista suuria stressipeikkoja päähäni. Mä haluan oppia elämään ilman niitä peikkoja. Nauttia ohjelmantäyteisestä arjestani, mutta tehdä sen vaatimatta itseltäni liikoja. Relata ja elää enemmän hetkessä. Tehkää tekin niin! Se on helpommin sanottu kuin tehty, mutta yritetään edes. Täytyy tehdä asioita sillon, kun ne tuntuu hyvältä, eikä silloin, kun ne on kirjoitettu kalenteriin. Loppujen lopuksi arki rullaa eteenpäin ilman "tee sitä, tee tätä" listaa ja kaikki hoituu varmasti ajallaan, kun ei tuhlaa aikaa liikaa murehtimiseen ja kalenterin tuijotteluun. Ja onko se niin vakavaa, jos joku asia jää hoidettavaksi huomiselle tai vaikka ensi viikolle?

Tää on sitä hetkessä elämistä parhaimmillaan.