Elämää robottina

Mä oon aina ollut hirveä suorittaja ja stressaaja. Kaikki pitää tehdä täydellisesti ja poruhan siinä tulee, jos joku ei suju suunnitelmien mukaan. Muistan, kun yläasteella opettelin koulukirjat ulkoa, että saisin kymppejä kokeista ja yliopistossa kandin kirjoittamisen ohella vaadin itseäni noudattamaan juoksutreeniä maratonille, en osannut kieltäytyä ylimääräisistä työvuoroista ja muutto Pirkkalaankaan ei voinut odottaa siihen asti, kunnes kouluhommat olisi reilassa. Eihän siinä voinut kaikkea saada ja mun maraton jäi puolikkaaseen.

Mulla pitää kokoajan olla kaikennäköisiä projekteja päällä, enkä voi kuvitellakkaan, miltä mun elämä näyttäisi ilman näitä pieniä ja vähän isompiakin tehtäviä, joita listaan itelleni. Löytyykö kohtalon tovereita? Sorrun myös paljon aikatauluttamaan mun elämääni. Joskus olin ihan kalenterin orja, mutta siitä oon päässyt onneksi jo eroon. Arjen aikatauluttaminen ja suunnitteleminen, itsensä haastaminen ja täysillä tekeminen on toki hyväkin juttu, mutta jossain menee raja. Pitää oppia myös joustamaan ja antamaan itsellensä anteeksi. Ei aina ole pakko jaksaa tehdä kaikkea ja joskus vastaan tulee asioita, joita ei voi etukäteen edes suunnitella. Tässä mulla onkin vielä paljon harjoiteltavaa.

Ohjelmassa löhöilyä, koko päivä! 

Täällä ollessani oon sortunut myös hiukan haalimaan ohjelmaa mun arkeeni. Juoksutreenit on taas päällänsä, kirjoittelen tätä blogia, kerään itselleni enkuksi kirjallisuutta luettavaks omaa ammattia ja kielitaitoa ajatellen, suunnittelen reissuja ja yritän vääntää reseptikirjaakin itselleni muistoksi. Päiväkirjakin makaa lipaston laatikossa vielä aika tyhjillään ja jossain välissä pitää tehdä tilaa skypepuheluille Suomeen. Todellisuudessa oon kuitenkin aika poikki aina päivän päätteeksi, kun aamulla kello on soittanut ennen kuutta jumpalle tai lenkille ja sen jälkeen oon touhuillut lasten kanssa koko päivän. Kyllä siinä illalla uni maittaa jo ajoissa, joten kaikelle ei jää aikaa. Ja viikonloput tietenkin buukkailen mahdollisimman täyteen kaikkea ohjelmaa :)

Luulen olevani joskus robotti, joka pystyy tekemään kaikki hommat ja vielä yhtäaikaa niin työpaikalla, vapaa-ajalla ja näköjään vähän täällä Australiassakin. Mä oon täällä maailmalla ja teen jotain niinkin tyhmää, kun huokailen tyhjiä päiväkirjan sivuja! (Okei, tää oli nyt aika kärjistettyä.) Jokatapauksessa teen itselleni pienistä asioista suuria stressipeikkoja päähäni. Mä haluan oppia elämään ilman niitä peikkoja. Nauttia ohjelmantäyteisestä arjestani, mutta tehdä sen vaatimatta itseltäni liikoja. Relata ja elää enemmän hetkessä. Tehkää tekin niin! Se on helpommin sanottu kuin tehty, mutta yritetään edes. Täytyy tehdä asioita sillon, kun ne tuntuu hyvältä, eikä silloin, kun ne on kirjoitettu kalenteriin. Loppujen lopuksi arki rullaa eteenpäin ilman "tee sitä, tee tätä" listaa ja kaikki hoituu varmasti ajallaan, kun ei tuhlaa aikaa liikaa murehtimiseen ja kalenterin tuijotteluun. Ja onko se niin vakavaa, jos joku asia jää hoidettavaksi huomiselle tai vaikka ensi viikolle?

Tää on sitä hetkessä elämistä parhaimmillaan.