Suomikaipuu

Mitä mä kaipaan Suomessa?

Ihmisiä.  Ja Tamperetta sekä Ruovesikotia. Ja vähän kyllä Fazerin sinistä ja salmiakkiakin. Oon jo ehtinyt syömään ne karkkivarastot, jotka toin tänne tullessani :) Ruisleipä kanssa olis aika jees, mutta eiköhän sitäkin ehdi taas mielin määrin syödä, kun on takaisin Suomessa. Ja mummun tekemä makaronilaatikkokin kyllä silloin tällöin maistuisi. Mutta jokatapauksessa, en niinkään kyllä noita herkkuloita kaipaa, kyllähän täältäkin saa vaikka mitä jos karkkihammasta kolottaa. Ja noi hostäidin ruokareseptit on tosi hyviä, eikä oo kokissakaan valittamista. Mä kuitenkin loihdin dinnerin melkein joka ilta. 

Eniten kaipaan kuitenkin ihmisiä. Mun perhettä ja ystäviä. Sukulaisia ja työkavereita. En vois olla onnellisempi siitä laajasta sosiaalisesta verkostosta, mikä mulla Suomessa on.  Mutta tiedän, että siellä se säilyy ja odottaa mua, kun täältä maltan palata. Nyt mä yritän luoda verkostoa ympärilleni täällä ja hyvin siinä oonkin onnistunut. 

Mun perhe on aika hauska. Me ollaan kaikki vähän hulluja, mutta en vois kuvitella meidän olevan mitään muuta. Me likat, äiti mukaanlukien, puhutaan kaikki toistemme päälle ja suhteellisen kovaan ääneen. Kaikki on aina oikeassa eikä kukaan anna millään periksi. Riitojahan syntyy väistämättä ja ärräpäitä lentää, mutta kyllä mä silti kaikista niin kovasti tykkään. Eniten oon aina ollut onnellinen siitä, että meidän perheessä puhutaan asioista suoraan eikä mitään tarvitse salailla. Aina, jos on ollut oikeasti hätä, on saanut vielä aikuisiälläkin kääntää auton nokan kohti Ruovettä ja viedä repullisen murheita kotiin. On saanut sitten lähteä tyhjällä repulla sieltä pois. Eikä me olla niin kamalan vakavia oltu ikinä. Nauretaan hirveesti niin itsellemme kuin toisillemme ja hassutellaan, iskäkin on aina ihan innoissaan mukana. Kaikkihan me tytöt ollaan jo muutettu pois kotoa, mutta perhe säilyy silti. Mun siskot on mulle kamalan rakkaita ja me ollaan tosi läheisiä keskenämme. Mä oon tietenkin yrittäny vanhimpana olla hyvänä esimerkkinä mun siskoille, siinä aina onnistumatta. 

Me pidettiin vielä kuukautta ennen mun lähtöä mun 25-vuotis synttärit yhdessä perheen kesken isovanhempien mökillä ja käytiin kuuntelemassa paikallisessa tanssimestassa Apulantaa. Ei se reissu välttämättä mennyt ihan niinkun suunniteltiin, mutta hauskaa kuitenkin oli. Sen reissun ansiosta mulla jäi Suomeen yksi ihminen lisää kaivattavaksi. Olihan se arvattavissa, että kun oot jo melkein toinen jalka lähdössä maailmalle ja kaikki asiat reilassa, niin tapaat jonkun ihanan miehen Suomessa. Jonka ei pitänyt viedä sulta jalkoja alta, mutta sen se kuitenkin teki. Mä voisin jatkaa kirjoittamista tän asian tiimoilta vielä vaikka kuinka paljon, mutta säästän teidät lässynlässyiltä. Aika näyttää, miten asiat menee eteenpäin.

Auringonlasku sai mut Byron Baylla piirtelemään sydämiä hiekkaan. 

Ystävät. Toiset ovat kulkeneet mun vierellä enemmän aikaa ja toiset vähemmän, mutta yhtä tärkeitä kaikki. Mä en vois kuvitellakaan elämääni ilman ystäviä. Mun ystävät on aitoja ja hauskoja ja niiden kanssa voi jakaa melkein kaiken. Mulla on ollut niitä hetkiä, kun on tuntunut, että seinät kaatuu päälle. Onneks on sillon ollut niin iso joukko rakkaita ihmisiä ympärillä, että ne on nostanu ne seinät takaisin pystyyn. Ne on mun supernaisia ja -miehiä, joita mä arvostan ihan tosi paljon.