Täällä mä tosiaan oon, toisella puolella maapalloa Ausseissa. Mä oon täällä au pairina perheessä, jossa on suomalainen äiti, aussi-isä sekä 2- ja 4- vuotiaat lapset. Lisäksi löytyy koiria, kissoja, kanoja ja ponikin (johon en vielä oo törmännyt). Mun koti on Dayborossa, joka sijaitsee Brisbanesta noin 40km luoteeseen. Tää on pieni kylä, aika landea, mutta mä viihdyn täällä hyvin. Ja koska mulla on auto käytössä, pääsen liikkumaan kätevästi täältä juna-asemalle ja sieltä Brisbanen keskustaan sekä kiertelemään muutenkin sinne, minne nyt ikinä suunnitelmat viekään.
Oon ollut nyt täällä tasan 19 päivää :) Mä oon tässä ajassa saanu kaikki asiat rullaan aika hyvin ja kotiutunut tänne pikkuhiljaa. Oikeestaan tää blogi on nyt viimeinen tekemättömien asioiden listalla, joten asia täytyy yrittää korjata. Kertoilen tänne mun kuulumisia ja höpisen yleisesti mua kiinnostavista asioista kuten liikunnasta, ruuanlaitosta, matkustelusta ja varmaan lapsista ja aussien päivähoitojärjestelmästäkin jotain omaan alaani liittyen.
Mä oon tosiaan lastentarhanope. Mulla oli vakipaikka ja vielä lisäbonuksena varajohtajan hommat kivassa työpaikassa Pirkkalassa. Sen lisäksi mulla oli ihana, söpö pieni rivarikämppä työpaikan lähellä. Eikä parane unohtaa kolmea mahtavaa pikkusiskoa, mutsia ja iskää, sukulaisia sekä maailman parhaita ystäviä. Kaikki oli tosi hyvin, mutta jotain puuttui. Onneks mä loppujen lopuks jouduin luopumaan vaan pikkuisesta kodistani.
Keväällä Pariisin reissulta kotiuduttuani mulla iski hirvee kaipuu jonnekkin. Pois Suomesta. Taas. Muutama vuosi takaperin olin tosiaan au pairina Pariisissa, jonka myötä kiinnostus eri kulttuureita ja matkustelua kohtaan on lisääntynyt roimasti. Mulla oli Pariisissa aivan ihana suomalainen hostperhe, jonka kanssa ollaan paljon tekemisissä edelleen ja tavoitteena on siellä käydä visiitillä ainakin kerran vuodessa.
Noniin, se kaipuu sitten toi mut tänne Ausseihin. Ja hyvä, että toikin. Mä oon niin onnellinen siitä, että olin rohkea ja lähdin tänne. Mä tiedän, että tulee huonoja hetkiä, niitä oli Pariisissa ja niitä olisi yhtälailla tullut Suomessa. Ja välillä tulee ikävä kaikkia ihania, jota helpottamaan on onneksi keksitty skype, facebookki ja posteljooni.
Alkuun mä mietin, onko 25-vuotias liian vanha lähtemään au pairiksi, pitäiskö mun vaan jo asettua aloilleni? Ääh, kyllähän mä vielä ehdin pysähtyä, vielä ei ollut oikea hetki siihen. Mulla ei ollut Suomessa mitään, mikä mua siellä pidättelis, joten mä lähdin. Ei se olis auttanu jäädä kitisemään kotisohvalle Suomen syksyä ja arkea, johon kaipaisi vaihtelua. Piti lähteä kurkottelemaan kuuta taivaalta ja tavoittelemaan unelmia; kokemaan Australia. Täällä mä nyt makaan kotisohvalla hymyssäsuin ja suunnittelen ensi viikonlopun retkeä Byron Baylle. Mä haluan kehittää täällä myös mun enkun kielen taitojani, mikä onkin mahdollista joka päivä. Lisäksi yritän löytää mun kadonneen juoksumotivaationi näissä ihanissa maisemissa sekä innostua enemmän reenaamaan muutenkin, kun kuntosalikin löytyy muutaman askeleen päästä kotipihasta. Eikä uimalaankaan ole matkaa kun viitisen minuuttia. Ja aion tottakai tutustua uusiin ihmisiin, opettaa lapsille suomalaisia lastenlauluja ja tehdä hiekkakakkuja lähipuistossa, heilua kukkamekossa auringonpaisteessa ja nauttia elämästä. Life is good!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti